Juuri nyt

Nyt juuri
ruoho nurmikolla
oikean pituista
leikkaamatta,

hiirenkorvat
tahmeat ja
limen väriset, (trendikkäästi)
puhkeamassa lehdet
ajatta ajallaan.

Kaartuva sinisyys,
tuuli ja kirkkaus,
nekä silmät kastelivat?

Kevät sydämen?

Puuhku, puh! Kiireestä pois!

Kiire nielaisi minut noin viikko sitten. Siitä vaan ja noin vaan. Yhtenä suupalana, onneksi kokonaisena. Elin kiireessä. Kuin pesukoneen rummussa. Kiepuin ylös ja alas, nurin-narin ympäri. Puristettuaan minusta kaiken, kiire sylkäisi minut ulos. Ehkä se pelkää kyyneleitä?

Kiire ei ole pahansuopa. Se vain kasvaa ja vahvistuu niin huomaamatta. Pieni kiire on mukava: tuo energiaa ja hyvää oloa kun sen selättää leikillisessä painissa. Iso kiire – ällöttää, eikä sovi minulle!
Inhoan kiirettä – rakastan miettimistä ja pohtimista. Siinäpä sovittamista!

Viikon varrelta elämänvirran viemää:
Tukholman-risteily sujui hyvin. Työtoverilta saatu alennuskuponkia käytettiin osamaksuna A-luokan ikkuna merelle –hyttiin. Meitä matkasi minun ja Miehen lisäksi Anoppi ja lapsenlapsi Puppeli. Anoppi lähti rannettaan verryttelemään ja Puppelin otimme matkaan ihan muuten vaan. – No, matkahan on jo B-matka, ei haittaa vaikka siitä tulee vielä C-matka, virkkoi Mies.

Laivalla syötiin pitkän kaavan mukaan ja nautittiin merinäköalasta. Ja auringosta, joka alkuillasta loisti lämpimänä siniseltä taivaalta ja iltamyöhäisellä sukelsi meren syliin nukkumaan jättäen kulta-oranssisen hehkunsa muistuttamaan tulevista valoisista kesäöistä.

Tukholmassa liikuttiin – kävelemällä. Vanhakaupunki, sen pikkuliikkeet ja kahvilat. Olin karttaan merkinnyt haluttavan teehuoneen ja sinne osasimme, mutta epäonneksemme se oli – stängd. Joimme teet siis muualla. Ja söimme jäätelöt. Kiertelimme viehättäviä katuja ja ihailimme ympäristöä ja olimme osa rentoa ja viihtyisää ilmapiiriä.

Ihan keskustassa kaupat ja tavaratalot olivat auki. Sieltä viimein Puppeli löysi etsimänsä: pikku liikkeen, jossa vanhempineen käynyt viime vuonna. – Tuossa se on, ihana liike! hän sanoi. Sinne menimme ja sieltä löytyikin mieleisiään puseroita. Ei sellaisia, joita mummun olisi heti tullut mieleen ostaa. Vaan mummupa ei niitä käytä, joten mummu piti suun kiinni.

Mummu käveli ja häntä (Mies, Anoppi ja Puppeli) kiemurteli perässä. Aika kului liiankin nopeaan, koska jo hyvissä ajoin haluttiin laivalle. Siellä lekottelua ja noutopöydän antimia. Mies haikaili jo ”tavallista” ruokaa.

Maanantaina satamasta kotiin ja sieltä suoraan töihin. Illalla olisi ollut kokousmenoa ja/tai keppijumppa, mutta minulla oli nukahdus. Tiistaina työpäivän jälkeen työnohjausta ja pyykkiä. Keskiviikkona ei-vapaapäivä vaikka olisi pitänyt olla vapaa, illalla Hääpuvun satubalettiryhmän esiintymistä katsomassa. Tanssivat osana hienosti toteutettua satubalettia Pessi ja Illusia (pohjautuu Yrjö Kokon tekstiin ja on Ahti Sonnisen säveltämä).

Torstaina ”vappuriehaa” töissä ja illalla perinteisesti Ystävättären nimppareilla. Perjantaina - myös perinteisesti - Miehen tädillä simaa ja munkkeja ja sitten vaan kotona ja Maijahalosen kanssa Mamma Mia! -elokuva. Lauantaina vesijumppaa, ostoskeskusJumboa (lahjoja Puppelille ja Tyttärelle), grillausta pihalla Nuoremman Tyttären perheen kanssa ja yövieraiksi Ariel ja Hääpuku. Sunnuntaina nimppareilla monta monta tuntia. Saatu lievä vatsatautitartunta lähilapsipiiristä, jota nyt podetaan (ei oksettava vaan lievä toisenlainen mutta kodin seinien sisäpuolella tämän päivän pitävä).
- - -

Digi-kamera ei kuvaa vaan välkyttelee ja vilkuttelee. Ei siis kuvia, mikä harmittaa, sillä yhden kuvan olisin halunut tähän erityisesti: pienen pienen avautuvan teeruusun. Sain - aikaa sitten -kaksi teeruusun taimea, joista toisen annoin tädilleni. Omani kasvoi ja kukki. Sitten tuli viime talvi. Teeruusulasta kasteltiin liian vähän. Se kuivui. Lehdet käpristyivät koviksi ja haperoiksi, kuin teelehdiksi. Hätäännyin. Kukka kuoli, vai kuoliko? Otin sen tehohoitoon: en nyppinyt kuivia lehtiä pois, suihkutin vienosti ja kastelin kohtuullisesti, kääntelin ja puhelin. Täysi hiljaisuus oli vastauksena. Kuivat lehdet rapisivat pois, pelkät kuivat varret törröttivät pystyssä. Peli oli menetetty. Vielä viimeinen tekohengitys: kuivien leikkaaminen lyhyehköiksi ja suihkutusta. Ja ihme tapahtui! Varteen puhkesi pikkuruinen vihreä alku, sitten toinenkin ja kukka elpyi.

Nyt se olohuoneen ikkunan edessä kylpee auringonvalossa ja saa päivittäin rakkautta ja suihkutusta ja sopivaa kastelua. Ruusussa on lehtiä ja hentoisuutta sekä kolme nuppua, joista ensimmäinen juuri avautumassa ja jo tuoksumassa. Hellan lettas sentään!

Kiire kantapäillä

Mikä se on, joka juoksee kantapäillä ja näykkii? Se on kiire. Sitä manaan – ääneen (Ääni, niin, ei tahdo kestää tavallista puhetta saatikka korottamistaan). Miehen mielestä manaus tarpeetonta: kiire itse aiheutettua, kerättyä, haluttua. Niinpä. Eikä minulla itse asiassa ole tulenpalavan kiire koko ajan. Jonkun mielestä tämä olisi ihan tavallista elämää, tämä minun kiireeni. Minussa on vain ajan saatossa (miten paatoksellista!) kypsynyt, vahvistunut jonkinlainen hitaasta elämästä nauttiva. Se on - ei epämiellyttävää vaan tervetullutta. Maailma ei tule valmiiksi, ei tämä omaan elämänpiiriini kuuluvakaan. Ja kaikella on aikansa.

Mutta nyt – hienoa: on vapaapäivä, eikä mitään erikoista suunnitelmissa. Tuntuu hyvältä ja vahvistavalta. (Huomisesta ensi viikkoon joka päivä jotakin ylimääräistä).

Yön pakkasen jälkeen aurinko lämmittää ja sisällä maljakossa olevat omenapuun oksat ovat puhjenneet kukkaan. Ihan läheltä tuntee tuoksunsa. Pääsiäinen viihtyy vielä vappuun. Noita hymyilee keittiön ikkunan edessä, pajunkissat ovat elossa suloisen pörrelöisinä (olen tähän asti aina laittanut ne veteen; ennen pääsiäistä ystävätär neuvoi niiden säilyvän parhaiten kuivina, niin kuin näyttävätkin). Pikkunarsisseissa vielä muutamia kukkia.

Kiireetkin ovat osin niitä mukavia ja rentouttaviakin, ovatko kiireitä ollenkaan. Anopin vasemman ranteen murtuma on parantunut ja kipsi naputellaan torstaina pois. Viemme hänet Miehen kanssa viikonloppuna Helsinki-Tukholma –risteilylle. Vielä emme ole miettineet, miten sunnuntaita Tukholmassa vietämme. Kauppoja on varmaan auki, museoitakin. Anopille ja minulle käy kaikki, Miehelle mieluusti ei shoppailua.

P.S.

Hyvä Ystävätär ei koskaa jätä petejä petaamatta. - Muuten, kuten hän sanoo, huusholli saa olla vaikka kuinka kepillä hämmennetty, mutta vuoteet pitää sijata. Itseltäni tämä ei aina (lue: useinkaan) ole onnistunut. Vuode on saanut "hengitellä ja raikastua" rauhassa - ihan iltaan saakka.

Tämän päivän lehdessä (Keski-Uusimaa 22.4.09, Asuminen, s. 7)) neuvotaan: "Olisi hyvä, että vuodetta ei heti käärittäisi tiukasti päiväpeiton sisään, vaan sen annettaisiin tuulettua ainakin aamutoimien ajan. Ennen töihin lähtöä peiton voi laittaa siististi vuoteen päälle eikä sitäkään tarvitse tehdä joka päivä, jos sänky jää omaan rauhaansa oven taakse." Voi, miten helpottaa - ja huvittaa, miten "oikein" olen toiminut!

Fasaanikukko kuvastimessa

Hassu fasaanikukko! Tepsuttelee jostakin pihallemme joka päivä ja monta kertaa päivässä. Emme me sitä ruoki. Ruokintansa houkuttelisi kutsumattomia vieraita (hiiret, rotat). On eräs muukin syy...
Yksi lipsahdus minulla on käynyt ruokintakiellossa. Jouluna laitoin olohuoneen ikkunalaudalle pullanpalasen. Kuinka ollakaan! Fasaanikukko hyppäsi laudalle, nojasi pitkän tovin ikkunalasiin, söi pullaa. Annoimme sen olla. Jossain vaiheessa kukko oli lähtenyt, pulla oli poissa, mutta muuta oli tilalla: kasa fasaaninpapanoita ikkunalaudalla. Mies katsoi minua tietäväisen näköisenä. Minä puhdistin ikkunalaudan. En ole sen jälkeen pullaa laudalle laittanut eikä kukkokaan laudalle hypähtänyt. Eikä lintu näytä olleen ravinnotta: lihava ja topakka on. (Tuolta pihalta nyt juuri kuului kiekauksensa!)

Mikä sitten fasaanin pihallemme houkuttelee? Toinen kukko, tietenkin.

Etupihallamme seisoo savustuspönttö. Pyöreä ja teräksinen. Kiiltävä. Sen peilipinnalta fasaani näkee kuvansa – mielestään siis toisen kukonherran. Kilpailija tulee tietenkin häätää pois reviiriltä. Alkaa aikamoinen nakutus, lintu nokittaa kuvaansa, kiertää savustuspönttöä ja pörhistelee. Nokittaa ja nokittaa. Vaan ei saa yliotetta kilpailijastaan – samalla mitalla tuo mokoma vastaa: nokittaa, keikuttaa päätään ja kiertää.

Tätä ratkaisematonta taistelua on käyty koko talvi. Nyt katsojiin on liittynyt fasaanikana. Niin maan ja viimevuotisten lehtien värinen. Mutta kukolle mieluinen. Sille kukko haluaa näyttää, miten korskea ja voimakas on. Se on entisestään pörhistynyt ja röyhistelee, pään ympärillä olevat tupsut (mitkä lienevätkään – korvatko?) sojottavat terhakkaasti pystyssä. Värinsä ovat kirkkaat ja loistavat. Komean näköinen. Mutta niin on tuo toinenkin - savustuspöntön pinnasta kuvastuva! Harmittava vastustaja! Sinnikäs nokkiminen jatkuu.

Koetelkoon vain voimiaan savustuspönttömme kanssa - ruokapöytänsä saa olla jossain muualla!

Päästyä

Miehen tuomia pajunkissoja, niitä minulle ihan oikeanlaisia

Kaikki on niinkuin ennenkin siis sekaisin. Miten muutenkaan kun koko pääsiäinen on podettu. Kevätsiivous ja ikkunoiden pesu jäivät tekemättä, vai pääsiäiskoristeita otin esille ne mitkä löysin.

Sunnuntaina tyttäret perheineen tulivat syömään ja toivat mukanaan ruokaa ja keittiöapua. Yhteistyö on voimaa. Mies oli meillä paistanut pääsiäiseksi "perinteisen joulukinkun" (jonka tarina on sellainen, että jouluksi meille siunaantui kaksi kinkkua, joista toisen popsimme jouluna, toinen jätettiin pääsiäiseksi). Kummallisia taasen tapahtui: kinkkua paisteltiin koko yö. Aamulla nuuskutin kinkuntuoksua, sitä jouluaattoaamun tuoksua, mikä hellästi huolella kypsytetystä possusta leijailee. Vaan eipä tuoksunut nyt mikään. Flunssa vaikutti hajuaistiin, mutta näinkö oli kokonaan sen vienyt? – Ei täällä todellakaan mikään tuoksu, mies vahvisti. Ei mikään. Miten se on mahdollista? Yhdessä ihmeteltiin vaan ei vastausta keksitty. Joulutaikaako jouluntuoksu? Pääsiäistaikojako tuoksuttomuus?

Pääsiäispöytä siis katettiin ja ensimmäiset ottivat ruokaa. Silloin Ariel alkoi valittaa vatsaansa. Nuoremman Tyttären koko perhe oli viikolla sairastanut vatsataudin, lisäksi Hääpuku molemminpuolisen korvatulehduksen. Uusiko nyt vatsatauti? – Sattuu, sattuu, valitti Ariel. Kaikki kokoonnuimme ympärilleen. Lapsen otsa oli hikinen, kipu todellinen. Umpisuoliko? Joku sanoi, että jos umpisuoli, se leikattaisiin: -Ei, ei, minua ei leikata! huusi Ariel.

Mutta saman tien lääkäriin Ariel lähti molemmat vanhemmat mukanaan. Muut jäimme vaisuina maistelemaan ruokapöydän antimia. Tunnin kuluttua lääkäristä palattiin, Arielkin. Ei, ei ollut umpisuoli. Podetun virusvatsataudin jälkeen suolisto saattaa krampata niin kuin nyt Arielin. Ovat vaarattomia mutta erittäin tuskallisia. Kipulääkettä voi antaa. (Huomasimme myös lämmön auttavan; kramppeja tuli illan mittaan vielä muutamia) Mikä helpotus että näin selvittiin!
Ystävättären tekemä risukori pihalta kaadetun kotikoivun oksista, korissa keramiikkamunia, osa omatekemiä

* * *

Tiistaina alkoi työviikko puolikuntoisena. Illalla jo viikkoja aikaisemmin sovittu teatteri työtovereiden kanssa. Olimme katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmää Elokuu, jonka kirjottanut Tracy Letts (s. 1965). Näytelmän ohjaaja on Kari Heiskanen. Kerrotaan perheestä, perheenjäsenten elämänvaiheista, paljastetaan salattua, loukataan niitä joita rakastetaan, hylätään ne joita tarvitaan, satutetaan ja satuttaessa itseenkin sattuu. Mukana mustaa huumoria ja päähenkilönä, keskeisessä roolissa tämän kaiken taitaja, iki-ihana Ritva Valkama.

Pidin näytelmästä, siitä miten ongelmia ravistellaan esiin ja kulisseja kaadetaan. Parantuminen voi alkaa vasta kuin haava on puhdistettu. Ja parantumisen pitää alkaa sisältä päin. Umpeutuneen ja terveen näköisen arven alla saattaa muhia. Näin on ihmissuhteissakin. Silti jotkut haavat eivät parane koskaan, mutta hoito auttaa ja helpottaa. Ainakin joskus. Onneksemme.

Tätä onnea ei kuitenkaan ollut näytelmän perheellä.

Tautista aikaa

Nyt lyhyesti; jatkan pidemmin.

Pääsiäislomanpäivät kuluivat flunssan jälkitaudissa: ärhäkkä poskiontelontulehdus pakotuksineen. Jaksamista vain pakottamalla. Ja ääni. Ääneen voi puhua, mutta ei korottaa. Jos niin tekee, ääntä ei tule.

Ja nyt kun toivutaan: kiirettä koko viikko.

Mutta tästä kaikesta ajan kanssa - kohta.

Kysely

Harakan haaste: parisuhdekysely
Tässä vastauksiani:

Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun:
- Noin puoli vuotta.
Kuka pyysi ketä ulos:
- Kyllä se Mies oli, varmaan elokuviin tai tanssimaan .
Kuinka vanhoja olette:
- Minä 59 ja mies 59.
Kumman sisaruksia näette enemmän:
- Varmaan miehen, hänen siskoaan, häntäkin nykyään harvoin.
Onko teillä yhteisiä lapsia:
- Kaksi tyttöä.
Entä lemmikkejä:
- Vielä vain haaveissa (se koira ja kenties se kissa).
Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana:
- Vaikka ollaan kaksin, yhteisen ajan löytäminen parisuhteen lellittelyyn.
Kävittekö samaa koulua:
- Emme.
Oletteko kotoisin samasta kylästä:
- Samasta kunnasta, eri kylistä.
Kumpi on älykkäämpi:-
- Molemmat omanlaisesti, arvelisin.
Kumpi on herkempi:
- Kyllä se minä olen.
Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona:
- Tosi harvoin syödään ulkona, mutta nyt viimeksi joitakin viikkoja sitten Mies vei yllätyslounaalle. Ihan tavallinen ruokaravintola.
Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
- Se on - Kanarian saaret.
Kummalla on hullummat eksät:
- Kai ne minulla on, jos vielä jotakin oikein muistan.
Kummalla on pahempi temperamentti?
- Pahempi? Hmm… Minulla varmaan enemmän tuota temperamenttia.
Kumpi laittaa ruuan:
- Minä, yksiselitteisesti.
Kumpi on sosiaalisempi:
- Minä olen (molemmat olemme sosiaalisia).
Kumpi on siisteysintoilija:
- Mies on tarkempi.
Kumpi on itsepäisempi:
- Minä kai.
Kumpi vie suuremman osan sängystä:-
- Tässä olemme tasavertaisia: puolet ja puolet.
Missä ensimmäiset treffinne olivat:
- Hyvänen aika, en muista. Tämäpä on itsellekin yllätys!
Kummalla on suurempi perhe:
- Minulla
Saatko usein kukkia:
- En, vain silloin tällöin, aina merkkipäivinä.
Kumpi on mustasukkaisempi:
- Olisinkohan minä? Olen.
Kuinka kauan kesti, ennen kuin suhteesta tuli vakava:
- Varmaan noin vuosi.
Kumpi syö enemmän:
- Taasen on vastattava: minä. Mies syö tosi vähän (on nirso) mieheksi.
Kumpi pesee pyykit:
- Ennen vain minä; nykyisin Hänkin.
Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa:-
- Minä! Enkä minäkään ole hyvä.
Kuka ajaa autoa, kun olette yhdessä:
- Mies ajaa.