Piinaisia

Savimunia ja kummallisen väriset hedelmät sekä maalaripupu (joka olisin mieluusti)

Kuulostelen tässä onko tämä nyt sitä: paranemista ja jaksamista. On se. Flunssan kärki on ohitettu ja inhottavuus selätetty. Pari kuumehoureista päivää käännelty ja väännelty sängyssä jaksamatta. Huomasin taasen kerran, miten ainoan jaksettavan lohdun suo – radio. Kanavista se asiapitoisin tai kuitenkin se, joka tuottaa puheohjelmia. Kuuntelua ja ymmärrys valuu verkkaisesti aivoihin, jos valuu, nukahtelua ja heräämisiä. Ei niin väliä missä mennään ja mitä jää paitsi. Pitkä ilta Ylellä "Luonto herää kevääseen" loi mielikuvia ja äänimaisemia lintujen kevätmuutosta. Joutsenia ja hanhia, pikkulintujakin, joku soittaja kertoi nähneensä västäräkin. Mieli kellui ääniaalloilla ja raihnainen kroppa haki sängyssä paikkaansa. Juotavaa litroittain. Nenäliinoja pari pakettia.

Tämä viikko oli piinaviikko. Alkoiko se jo sunnuntaista?

Vanhempi Tytär on vuosia ansiokkaasti ja taidolla sävyttänyt hiuksistani ikääntymisen merkkejä pois. Ihan ruokakaupasta ostettavilla hiustenvärjäysaineilla. Jostain syystä nyt oli venähtänyt värjäykseen tauko, joka näkyi selvästi hiusten juurissa. Päätettiin, että viime sunnuntaina hän värjäisi hiuksistani harmaat piiloon. Kappas, unohdin kuitenkin ostaa viikolla sitä normaalisti käyttämääni hiusväriä. Väriä, tosin toisenmoista, sai sunnuntaina siitä ainoasta kaupasta joka on sunnuntaisin auki – lähikaupasta. Raitojen tekoon tarkoitettua. Vaikutusaika 20-45 minuuttia. Vaaleilla ja keskivaaleille hiuksille. Ei harmaita enempää kuin 1/3-osa. (Hmm…)

-Uskaltaako tätä laittaa, sanoi tytär. – Laitetaan vaan, sivelet kevyesti juurille, sanoin. Hän teki niin kuin neuvoin ja halusin. Seitsemän minuutin jälkeen hän katsoi minua kummasti. – Nuo juuret näyttävät aika valkoisilta. Valkoisilta! Peili kertoi saman: valkoista näkyvissä. – En missään tapauksessa voi pitää tätä 20 minuuttia saatikka enemmän. Hiuksethan lähtee juurineen, niin purevalta tämä väri tuntuu. Joten pesulle ja föönaukseen. Olin blondi, ei voinut mitään. Takaa tukkani (voi niin ohut sellainen) oli tummempi, oranssisävyjä joukossa. – Mitäs nyt tehdään? kysyi tytär. – Ei mitään. Olkoon mikä on, tällä mennään. Seuraavana päivänä töissä työtoveri katsoi. – Näytänkö ihan hassulta? – No et, näytät vain jotenkin niin – valoisalta. - Kiitos. Nämä hiukseni sen tekevät.

Keramiikkapiirin vetäjä, niin suloinen ja ystävällinen, poltti lasitetut savimunani ja toimitti ne postilaatikkoon. Mukana oli myös kaksi muovailemaani omenaa ja päärynä. Munat siis saapuivat pääsiäiseksi ja lasitukseni onnistui – kokeilevasti. Pahemmin kävi savihedelmille. Vaalean kellertävänvihertäviksi, sellaisiksi mehukkaan päärynän ja omenan värisiksi tarkoitetut hedelmät olivat poltossa – hiukan niin kuin pilaantuneet. Tai kuten ystävätär sanoi: - Väri on tosi hieno, mutta näyttävät vanhentuneilta. Olen samaa mieltä. Mutta olen tyytyväinen. Kokeilun kautta on mentävä ja kokeilu on aina yllätyksellistä.

Toisena sairauspäiväni iltana mies lähti soittoharjoituksiinsa. Pari minuuttia lähdön jälkeen ovikello soi. Jäikö häneltä jotakin? Miksei käytä omaa avaintaan? Nousin ylös, laitoin aamutohvelit jalkaan ja menin avaamaan oven. Jokin itsesuojeluvaisto sai minut vain raottamaan ovea; niin että olin näkyvissä vain puolittain. Minä joulunpunaisessa trikooyöpaidassani, jalassa Aino-tossut, blondatut hiukseni sivuttain sekaisin ja pystyssä. Nenä turvonneena ja silmät punaisina ja valuvina. Ketä seisoikaan pihalla? Rakas Nuoremman Tyttären mies (joka ei tiennyt flunssastani) ja hänen kiinalainen liiketuttunsa. (Olimme jo aikoja sitten sopineet, että voivat pistäytyä - milloin vain.)
Siinä englanniksi: - Hauska tavata. Valitettavasti olen sairas, näettehän. Flunssaa ja kuumetta. Näkiväthän he. – Kyllä, kyllä. Paljon paranemisia. Tulemme toisen kerran. – Tervetuloa.

On päästy kiirastorstaihin.