Vaihtamassa

En ole mikään tietokoneneen sielunymmärtäjä. En edes tuttava sen kanssa. Ystävyyttä olen monta vuotta yrittänyt, mutta pettymyksiä olen saanut sietää: koneen kieli ja mieli on koneella. Tässä juuri kuvaruutuun ilmestynyt esimerkki:

Osoitteeseen Blogger.com ei saada yhteyttä. Tallentaminen ja julkaiseminen saattaa epäonnistua. Yritetään uudelleen...

Yhtenään kone heittää minut ulos, noin vain. Jurruttaa paikoillaan. Saan koko ajan vahvistusta ajatukselleni: MINÄ heitän koneen ulos (en konkreettisesti) ja vaihdan nuorempaan ja sorjempaan. Sellaiseen, jota voin kainalossakin kantaa; iltojakin voisin sen kanssa ihan makuuhuoneessa viettää... miehen suostumuksella.


Kuulostaa somalta. Siispä ajatuksesta tekoihin lähitulevaisuudessa!

Kevättä alkaa olla rinnassa...

Näissä varjoissa on lupaus keväästä

Onpa keväinen ilma. Aurinko paistaa ja ollaan melkein plussan puolella. Auton ilmanlämpömittari näytti -1 astetta, kun puolelta päivin kotiin ajelin töistä. Ja näin ne: kevään ensimmäiset kunnolliset pajunkissat! Siinä pajupöheikössä, jossa joka vuosi niiden oletankin aukenevan. Valitettavasti kotinsa on tien mutkassa, johon auton pysäköiminen mahdotonta. Mutta näin ne, joten kyllä niitä avautuu jo muuallakin teiden ja ojien varsilla. Joutukaa pian maljakkooni!
Nyt tuli kevät rintaan: tuntu pakahduttavalta ja lämpimältä ja – energiseltä (minä? vautsi!)!

Kahvikupillinen maistuu ihan tuoksultansa, kun sen juo tuoksutellessaan ovenraosta myös kevätilmaa. Linnut todella jo laulavat, sen kuulen ja aurinko luo pitkät siniset varjot.

Talvella Tallinnasta ostettu tulkku ei laula, kohta se pääsee

kellariin "kesäunille"

Iltapäivällä vielä kerran työpaikalle, nyt työnohjaukseen. Kinkkisiä ja mieltä askarruttavia asioita käsitellään ja hyvä niin. On mahdollisuus jutella sekä kuunnella jokaisen ohjaukseen osallistuvan ajatuksia, kuulostella työtovereiden tuntoja. Työajalla siihen ei ole mitään mahdollisuuksia, vaikka haluaisikin.

Vielä kaalilaatikko uuniin,
siellä se hautuu,
ruoka oiva.
Paastoon herkuista ohjaa,
näytä ei (toivottavasti) vaaka
pian enää pohjaa.

Se vihonviimeinen jouluamaryllis kukkii... Kaunis kyllä!

Muisto, sirpale mutta liimattu

Lapsuuskodin keittiön kaapissa oli tämä voiastia, eikä sitä koskaan käytetty. Hyllyn perimmäisessä nurkassa sen oli turvallista olla: ahkerasti kaapilla käyvät lapset eivät siihen yltäneet. Mutta mistä se oli kaappiin ilmestynyt?

Mummu ja vaari olivat astian aikoinaan saaneet häälahjaksi. Vaariin en koskaan ennättänyt tutustua, mutta mummu kertoi heidän avioliittoon johtaneen tarinansa: mummo oli nuorena tyttönä tullut maataloon vanhaa emäntää auttamaan. Talossa oli häntä 24 vuotta vanhempi vanhapoika. Miten oli säilynytkin naimattomana! Hän jututti ujoa nuorta naista ja sanoi: - Katso, miten viihdyt. Ole ensin muutama viikko, muutama kuukausi. Vuosikin. Ole vaikka kymmenen vuotta! Mummo kertoi: - Ja kymmenen vuotta me saimme olla yhdessä. Heille syntyi kolme lasta, joista keskimmäinen oli äitini.

Kun mummu muutti lapsuuden kotiini meitä lapsia hoitamaan, hän toi mukanaan omia esineitään.
Tämä voirasia on yksi niistä. Jossain vaiheessa kätemme ylsi kaapin perille ja tietenkin: pudotimme astian lasikuvun! Esinettä ei onneksi heitetty pois vaan lasikupu huolellisesti liimattiin.

Nyt tuo voiastia kupuineen on minulla. Olen käyttänyt sitä jouluisin voiastiana ja juuston tarjoilussa. Myös Fazerin Vihreät kuulat säilyvät kuvun alla tuoreina.

Tämä muistonsirpale on vastaus Lastun haasteeseen, mielihyvin vastaanotettuun! Haasteen osaltani jatkan eteenpäin. Olkaa hyvä!

Laskua toivotaan

Ukko taiteilee pulkalla

Vanhempi tytär miehineen kutsui hernekeitolle ja laskiaispullalle. Ennen näitä herkkuja piti osoittaa laskiaiskuntoa laskemalla pulkkamäki. Laihalta mieheltä lasku onnistui erinomaisesti; minä yritin laistaa koko tilanteen, mutta uhkasivat jättää sopatta ja pullatta, joten uskaltauduin mäkeen minäkin.

Sain stigan lainaksi ja hinasin sen noin 10 metriä pulkkamäkeä ylöspäin. Sovittelin itseäni kelkan istuimen ja ratin väliin; hankalaa se oli. Eivät hyväksyneet, että olisin laskenut jalat sivuilla, piti nekin yrittää taivutella linkkuun stigan jalaksille. Huh!

Ja sitten menoksi! Ihan hyvin tuo 10 metriä meni; mies hävytön tuuppasi lisävauhtia, minä jarrutin ja siihen meno loppui, urakka oli suoritettu ja kohtuudella nautitut herkut ansaittu.

Se, jossa saisin nyt kyllä totisesti kunnostautua on painonlasku!

Maijahalosta naurattaa

Vierailulla "Haavemajassa"

Keittiön ovenpielen oikeanpuoleinen ylänurkka

Talvilomaviikon perjantaina matkustin kotimaassa. Ystävättären kanssa ajoimme Hämeeseen, hänen ystävätärtään tervehtimään. En ollut koskaan aikaisemmin paikassa vieraillut, monesti kyllä kuullut viehättävästä talosta mukavine isäntäväkineen. – Oi, nauttisit varmasti siellä käymisestä! Uskomattoman paljon kaunista katseltavaa.

Olimme tervetulleita kotiin, joka täydellisesti oli sen moinen kuin unelmieni koti olisi! Siis millainen? Tyttökirjoista muistan Annan Vihervaaran ja Haavemajan. Vaelsin kirjan kodeissa mielikuvissani ja rakastin niitä koko tytönsydämestäni. Nyt olin samanmoisessa.

Ystävättären ystävän koti sijaitsi muutaman kilometrin päässä päätieltä, kumpuilevalla rinteellä, talon takana olevan metsän kainalossa. Rakennuksen edestä, rinteen notkossa, kiemurteli pieni joki, jossa maaston korkeusero sai veden virtaamaan koskena.

Keltainen talo oli vanha, huvilatyyliin rakennettu: mansardikatto, kuisteja, valkoiseksi maalatut ikkunapuitteet. Pihapiirissä kaikki tämä haluttava: navettarakennus, silta joen ja kosken yli, koskisauna ja savusauna, laituri, vanha myllyrakennus (toimiva, jos niin haluttaisiin), vanha kaupparakennus. Isännällä lohilammikko ja savustusmaja (saimme maistaa isännän savustamaa lohta). Keittiöpuutarhasta emäntä on toimittanut marjat, vihannekset ja juurekset talon ruokapöytään.
Kun pihalta katselee maisemaan, silmä saa rauhassa vaeltaa kauaksi, yli edessä olevien peltojen ja kumpujen; kun katsoo talon taa, katse seuraa metsäistä rinnettä ylöspäin. Metsä, josta haetaan taloon riista, sienet ja marjat.

Meidät toivotti tervetulleiksi ystävällinen talonväki, emäntä ja isäntä sekä perheen kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Olimme talossa, jossa isännän suvun menneisyyttä voi seurata taaksepäin aina 1600-luvulle.

Talon alakerrassa isot huoneet: eteishalli, tupa, keittiö ja sali sekä isännänkammari, yläkerrassa isot makuu- ja vierashuoneet. Ja kaikkialla talossa paljon kaikenlaista kaunista katseltavaa. Koskaan en ole nähnyt yhdessä kodissa niin paljon kaikkea: astioita, tauluja, koriste-esineitä, huonekaluja, tekstiileitä. Kiitos taiteellisen emännän, kaikki tuo antoi runsaudestaan huolimatta levollisen vaikutelman. Sitä vain ihaili ja - ihaili. Aistihurmaa. Ystävätär oli joskus kysynyt, tuliko esimerkiksi kaikkia astiastoja käytettyä. –Kyllä, oli emäntä vastannut, jouluna jouluastiat, pääsiäisenä pääsiäisastiasto ja metsästysaikaan hirviastiat! "Ja jouluna jouluastiat..."

Emäntä on ahkera käsitöiden tekijä, otin kännykällä kuvan valmistamastaan rekipeitosta, johon kirjaillut omaa ja perheen elämänkaarta. Kuva ei teknisesti onnistunut, eikä tee oikeutta kuvattavalle, jota pahoittelen, haluan kuitenkin kuvan julkaista osoituksena siitä, että näinkin voi elämänkertaa ”kirjoittaa”. (Kaikkiin kuviin emännän lupa.)

Rekipeitto "luovalla kirjailulla" toteutettuna

Pieni matka

Kultainen aamuaurinko Ystävättären miehen kuvaamana

Talvilomaviikon keskiviikko oli omistettu päivä Tallinnassa käyntiin, matkaan lähtijöinä Ystävätär miehineen ja minä. Oma mies ei ehtinyt työkiireiltään. Lähtö oli aamulla kello 6.15 kohti Länsiterminaalia. Hyttiin saimme ulkovaatteet ja laukut.

Aamu oli pakkasenkirpeä ja aurinkoinen, meressä uiskenteli jäälauttoja, taivas oli melkein pilvetön ja auringon noustessa sen säteet maalailivat kullanhohteen laivan kahvilan pimeimpäänkin nurkkaan. Kahvi ja lohileipä maistuivat.

Olen ystävien kanssa tehnyt useita Tallinnan matkoja, aina samalla sopimuksella: jokainen saa olla ja toimia laivalla omien tuntemuksiensa mukaan, ei tarvitse ”pakkoseurustella”. Itse olin varannut kirjan matkalukemiseksi. Jota kirjaa en ehtinyt lukea.

Passintarkastuksessa ei ole enää pitkiä jonoja ja tuntien(kin) jonotuksia maihin, vaan kaikki sujuu mutkattomasti ja niinpä mekin siirryimme nopsasti satamaterminaalista ulos ja taksiin ja kohti Ystävättären tietämää käsityönystävien paratiisia.

Tätä paratiisia olimme jo aikaisemmalla kerralla Tallinnassa käydessämme etsineet löytämättä ihan oikeasta osoitteesta: Hermanni 1. Nyt Ystävätär oli kartasta tarkoin tutkinut paikan ja osasi opastaa ensin sisäpihalle ja sieltä huomaamattomaan porraskäytävää, ylös kerroksiin ja oikealle ovelle. Jonka takaa löytyi varastohuoneita täynnä käsitöissä tarvittavaa materiaalia. Ihan kaikkea kauheasti! Minä, jonka ainoa käsityöharrastus nykyisin on Äiti Teresa –peiton lappujen neulominen Ystävättärelle (hän neuloo ja valmistaa peittoja kerhossa ja vapaa-aikanaankin, aina kun ennättää), olin – vaikuttunut.

Ystävättären mies on herrasmies, hän ei valittanut ajankäytöstämme kertaakaan, saimme rauhassa hipelöidä lankoja, nauhoja, puikkoja, ristipistotöitä ym. Löysipä vaimolleen kaksi käsityökirjaakin. Suosittelen Karnaluksia!

Askartelijan ja käsityöntekijän taivas! (Ystävättären miehen ottama kuva)

Tukusta kävelimme torin kautta keskustaan ja sieltä hiljalleen satamaan. Laivalla nautimme hyvästä noutopöydästä viineineen. Ostoksia tehtiin, hytissä oleiltiin, Ystävätär neuloi peittolappua.

Rupattelimme peittojen teosta, lappujen väreistä ja niiden sommittelusta kuten myös miten hyvään tarkoitukseen ne menevät. Silloin Ystävättären mies (leikillään!?) sanoi: - Oletteko aivan varmoja, etteivät peitot mene Talebani-taistelijoille? Tuon kyynisen ajatuksen heti torjuimme. Ystävättären miehelle on helppo antaa anteeksi: on urheata matkustaa kahden naisen kanssa, joiden huvitus laivalla on – neulominen.

Huomenta hait ja muutkin

Talvilomaviikon toinen aamu ja tarkoituksena ajalle kahdella autolla Nuoremman tyttären sekä viiden lapsenlapsen kanssa pääkaupunkiin. Sea Life on retken kohde. Toivottavasti tungos ei ole vallan valtaisa, kuten pelkään, vaan leppoisasti saamme tutustua meren ihmeisiin. Ukko on ollut paikassa aikaisemmin luokkansa kanssa ja valisti: - Siellä on myös haita, me pelättiin, että se allas romahtaa ja ne hait syö meidät!

Me ei pelätä (ei Ukkokaan tosissaan). Hainruokaa meistä tuskin tulee. Joten: -Hai, täältä me tullaan!

Kuvani

Oli vaikeaa keksiä, millaisen kuvan laittaisi tähän blogiin kertomaan jotain minusta. Kameran käyttö on ollut sattumanvaraista, enkä jo olemassa olevista kuvista sopivaa löytänyt. Yksi näissä ikävuosissa otettu kuva oli ehdolla: lapsenlapseni Ukon kännykkäkameralla ottama kuva minusta.

Ennen kuin hän napsautti laukaisinta, sanoin: - Odota vähän! ja venytin sormenpäillä poskia ylöspäin, rypyt ja roikkuvat posket sileiksi. Naps! Kuva tuli. – Näytähän, sanoin. Ukko käänsi kuvan minuun päin. –Oikein hyvä, sanoin. Hmm… Minähän olen tässä ihan nuoren näköinen, eikös vain? Johon Ukko: - Mummu, sinä olet siinä ihan oravan näköinen! Ei siis oravaa tänne blogiin esittämään minua vaan oikea kuva vuosikymmenten takaa.

Blogikuvan löytymiseen liittyy pieni tarina. Olin noin kymmenen vuotta sitten järjestämässä enoni kuolinpesää muiden sukulaisten kanssa. Jaoimme valokuvia. Yhtäkkiä käteeni osui tämä kuva. Sehän olen minä! Olenko? Olen! Tätä kuvaa en ollut nähnyt koskaan ennen.

Tuntui oudolta katsoa nauravaa itseään ja sanoa: -Hei, se olen minä tässäkin! Hauska tavata! Kokonainen ihmisen elinikä on meidän välissämme. Minä olen jo vanha (vanhahko!), mutta onneksi me vielä hymyilemme samalla tavalla. Sinä olet minä.

Savipää

Savipää, tuntematon tekijänsä, kuuntelee keittiötä

Olen tänä talvena vaivannut savea kansalaisopiston opintopiirissä, tehnyt erilaisia kokeiluja, jopa treijannut kipposen. Eniten kiinnostaa kuitenkin saven muotoilu joksikin, jotakin esittäväksi.

Keittiöni ikkunalaudalla on muutaman viikon asustanut nainen. Tai oikeastaan vain hänen päänsä. Punasavinen. Ikkunapää ei ole minun tekojani, niin taitava en ole, kaukana tuosta taidosta. Pää on minulle malli, esimerkki taidokkaasta savityöstä. Mistä toisen naisen huusholliini löysin?

Kirpputorilta. Joku jostakin syystä pään sinne oli tuonut myytäväksi. Siellä se kökötti, alahyllyllä, melkein piilossa kuin häveten joutumistaan ihmisten silmäiltäväksi. Nostin painavan savityön käteeni: mielestäni hyvin muovailtu, posket, suu, kiinni olevat silmät, hiukset. Kas, tässä minulle mallia, miten muovailla ihmisen kasvonpiirteet oikealla tavalla esiin. Mutta mikähän lienee pystin hinta? Kolme euroa. Kolme euroa! En lähtenyt edes kuvittelemaan, miksi joku halusi päästä Päästä eroon tuolla hinnalla vaan ostin sen.

Ikkunalaudalla Pää vienosti hymyilee Mona Lisan hymyään ja kuuntelee touhujani. Ei katsele, koska silmänsä kiinni, mutta kuuntelee ja uneksii. Ei enää ihan nuori nainen. Siitäkin olen tyytyväinen.

Minä katson ulospäin, naapurin tontin yli lammelle

Kummastelen itseäni

Naapuriystävien tuoma ystävyyskukka

On Ystävänpäiväilta, oikeastaan jo yö. Vieraat lähtivät hetki sitten. Vieraat? Ei, vaan naapurit. Olemme asuneet tässä paikassa, tässä samassa talossa noin 36 vuotta. Naapurimme rakensivat talonsa noin 31 vuotta sitten. Ensimmäisen kerran he olivat meillä kylässä tänä iltana.



En ihan oikeasti ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään. Ei auta, että selitän itselleni, että he eivät ole rajanaapureita, tonttiemme kulmat vain osuvat yhteen. Ainakin melkein. Minä, joka pidän itseäni ystävällisenä ja sosiaalisena ihmisenä en ole saanut aikaiseksi kutsua naapureita iltakahville kertaakan yli kolmeenkymmeneen vuoteen! Ja naapurit ovat oikein mukavia ihmisiä, sekin vielä. Hävettää!



Aikoinaan (kun olin lapsi, nuori) naapurit kyläilivät mennen tullen. Mitään muodollisia kutsuja ei esitetty eikä kaivattu. Mitenkähän ukkosta pelkäävä mummoni olisi selvinnyt minun naapurissani? Hän kun kesäisin, mustia pilviä nähdessään, juoksi naapurista naapuriin . Ja me lapset perässä.

Imurointia

Ystävätär poikkesi iltapäivällä töistä tulleessaan. Kauppaan oli vielä menossa. Aloin keittelemään meille teetä ja kertoilemaan kuulumisia.

Kerroin eilisestä, tutustumisesta ihme-imuriin. Todella oikeasti huippu hyväimutehoiseen, mutta myös hyvin hintavaan.

Kaikki alkoi siitä, kun tällaisen imurin esittelijä kävi Nuoremman tyttären kotona imuroimassa. – Olisittepa nähneet ne pölypunkkikeot, jotka 40 cm syvältä imuroiva kone imaisi patjoistamme, tytär todisti. Kallis oli kone heille liian kallis hankinta, eikä kauppoja syntynyt, mutta myyjä oli tyytyväinen toiselle kymmenelle nousevaan nimilistaan uusista potentiaalisista ostajaehdokkaista. Ja äidin ja isän (siis meidän) nimet luonnollisesti löytyivät listasta.

Sain soiton, kerroin olevani vakuuttunut imurin hyvistä puolista, mutta hankintansa ei todellakaan ollut nyt mahdollista. – Ei tarvitse ostaa, myyjä lohdutti, haluamme vain esitellä laitteen. Mitään ostopakkoa ei ole. Sovimme esittelypäivän, joka oli eilinen kello 18.00.

Kello oli pari minuuttia vaille 18.00, kun ovikello soi. Avasin ulko-oven ja edessäni seisoi kaksi nuorta, terhakan näköistä nuorta naista. – Iltaa! sanoimme puolin ja toisin. Etsin katseellani imuria, ei se niin pieni voinut olla, että olkalaukkuun mahtuisi. – Missä imuri on? kysyin. Naiset katsoivat minuun hämmästyneinä. – Anteeksi, mikä imuri? Ovella ei seisonutkaan huippuimurin myyjää vaan kaksi Jehovan todistajaa.

Heti kohta saapui imuriesittelijä ja tutustutti meidät asiantuntevasti imurin salaisuuksiin. Uskomattoman kasan kaikenmoista hän meidänkin patjoistamme imuroi. – Ovat kuolleita ja eläviä pölypunkkeja sekä kuollutta ihosolukkoa, hän sanoi. - Jaha, että silleen….

Tästä kerroin Ystävättärelle ja ihmettelin, kuinka minustakin niin paljon kaikkea imuroitavaa irtoaa, vaikka pitkähihaiseen ja varpaisiin saakka ulottuvaan yöpaitaan iltaisin sonnustaudun. En malttanut olla lisäämättä – Silloin nuorena sitä vain nukuttiin pelkkä hajuvesi yöpaitana!

Ystävätär innostui kertomaan oman miehensä (mies erittäin mukava ja persoonallinen) yövaatetuksesta. – Hän vetää yöksi jalkoihinsa pitkät sukat (ei siis sukkahousut vaan sukat). Niitä vanhoja, hyviä sellaisia on vain hankala nykyisin löytää. Ehkä jostakin vanhasta lyhyttavaraliikkeestä. Aikaisemmin hän laittoi harteilleen myös keepin, mutta on nyttemmin luopunut siitä. Hän valittelee päänsä joskus palelevan, olen ehdottanut yömyssyä. Muutoin hän nukkuu alasti.

Kohta heidänkin puhelimensa soi ja petipunkit häädetään, nimensä oli omalla listallani. Tämänkin kerroin.

"Pölypunkki on hämähäkkieläin ja kooltaan niin pieni, että silmä ei sitä pysty erottamaan. Punkin eritteet sekä murskautunut kuollut pölypunkki aiheuttavat allergisia oireita. Punkki lisääntyy ja voi hyvin, jos huoneilman kosteus on yli 50 % ja huoneilma on lämmintä. Pölypunkit saavat ravintonsa ihmisen hilseestä ja kuolleista ihonkappaleista. Tällaiset olosuhteet ovat vuoteessa yökosteuden jälkeen, kun sitä käytetään."

Olen päätöstä vailla

"Kun elämäsi tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta, päätä aloittaa monumentaalinen luomiskausi. Se helpottaa, muut huolet muuttuvat pieniksi, näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan.
Ei ole varsinaisesti väliä mitä päätät luoda, runoja, romaanin, maalauksia, veistoksen, sinfonian, ryijyn, historian, maisemapuutarhan, uuden tieteellisen maailmankuvan – kunhan se on kyllin haastavaa: haalit vanhat kunnon huolet kainaloosi, alat vaalia niitä ja opit elämään niiden kanssa, pienten herttaisten huoltesi, miten saatoit koskaan kuvitella kyllästyväsi niihin."

Kai Nieminen: Perimmäisten kysymysten äärellä

Uusivanha satama

Ensin oli uudelleen uskallettava vesille. Monestakin syystä olin jättäytynyt maakravuksi, mutta viimein: odotetut lempeät tuulet saapuivat ja houkuttelevasti pullistelivat purjeita – ja vene, kuin itsekseen sitten lopulta lipui laineille.

Virtuaalinenkin purjehtiminen onnistuu, kunhan ensin löytää oikean opasteen, joka johtaa perille. Olin etsinyt tuttua satamaa tutusta osoitteesta: rantautuminen ei onnistunut. Nimiä oli muuteltu puolin jos toisin.

Kunnes…
Onnekas sattuma johdatti saareen - ja huomasin saapuneeni etsimääni Ja kas, saaren
haltijatar on kotona!

Näin löytyi blogi, kaivattu.

Romantikko kurkistaa kuuta

Edvard Munch (1863-1944) Kuutamo 1895

Kaunis kuutamo jo toista yötä. Sellainen ihan pyöreä, hieman kellertävä kuu. Täysikuu.

Laulussa kerrotaan kuun olevan "ihme suurin öisen taivahan". Ihme, joka pukee avaruuden loistoon hopen. Laulun mukaan kuu näkee "rakkauden, sen hetket riemukkaat"… Kun kuunsäde tavoittaa hänet, jota ruonoilija kaipaa, se rakastetun loisteellan peittää suudelmiin. Ah, niin romanttista!

Eräs haaveeni on päästä kuuta ja tähtitaivasta ihailemaan autiomaahan, pois kaikesta keinovalosta – tai vuoristoon, ylös, mahdollisimman lähelle noita kaukaisia.

Täällä kotona sammutan tietokoneen, kävelen ikkunan luo kuuta kurkkaamaan. Loisteeseensa.

Vaatimaton kukka

Ostin eilen orkidean. Hieman toisenmoisen kuin edeltäjänsä, jotka edelleen sinnikkäästi meillä sinnittelevät. Ostin tämän kukan vuokkomaisuutensa takia. Kasvin kukka muistutaa isoa vuokkoa, myös jouluruusua. Orkideaksi kukkansa vaatimaton. Vaatimaton myös hoitonsa suhteen, neuvoi myyjä. Mies meillä orkideat kastelee ja käsittelee. Omalla tavallaan hän niitä kukittaa kerta toisensa jälkeen. Varmaan tämänkin. Hymisen mielissäni.

---

Ostin myös kirjan. Barack Obama: Unelmia isältäni, (BTJ Kustannus 2009). Ostin sen uteliaisuuttani. Ja luettuani (Helsingin Sanomat), että tämä mies kirjoittaa hyvin. Vietän siis tulevaa talvilomaviikkoa USA:n presidentin parissa. Mutta niin varmaan moni muukin!

Sunnuntai

Tuntuu haluttavalta aloittaa tämä uudelleenbloggaus. Erilaiselta, koska toisenlaiselta pohjalta lähden kirjoittamaan kuin aikaisemman kanssa. Tästä saa tulla - jos on tullakseen – löydettävämpi (!?). (Hymyilyä...)

Harmaa taivas, lämpöasteita, eletään helmikuuta ja pakkasen pitäisi helistellä. Ulko-ovi juuri ”auki kiskaistiin”, mies astui eteiseen. Kertoo, että sataa vettä.

Ystävättären toiseksi uusin lapsenlapsi sai nimen lauantaina. Ystävättärellä on kahdeksan lapsenlasta, minulla viisi. Pelari-ystävättärellä kuusi, Kässäpäivä-ystävättärillä yhteensä 22 ja yksi tulossa (vielä äitinsä masussa). Meistä alkuäideistä on todella moneksi!

---

Tässäpä pari Helvi Hämäläisen runoa, tuosta miehen ”Synkkiä runoja!” luonnehtimasta runokirjasta. (Oikeaa kyllä arviossaan osui!) En mielestäni ole kovinkaan synkällä mielialalla, oikeastaan päinvastoin, mutta tämä runokirja nyt sattuu olemaan viimeisin lukemani ja pitämäni.

Siispä tarjoilen:


"Äitien Kristus

Kristuslapsi kun nukuit seimen oljilla
olisin halunnut ottaa sinut tyhjään äidinsyliini.

Juuri niin pienenä seimen Kristuksena
tulet palevien yksinäisten äitien luo.

Sydämeni haluan panna käteesi
kuin oman lapseni käteen kerran.

Lapsi-Kristus, äitien Kristus.


Kuvastin

Kuvastimen hopealammessa näin
vanhan naisen,
hänen päänsä oli raskas kivi,
hänen kätensä kuihtunutta ruohoa,
tahdoin ottaa häneltä kuoleman,
mutta näin enkelin nousevan hänestä kuin kalliohaudasta,
hänen ruumiinsa putosi käärinliinana enkelin jalkoihin."

-Helvi Hämäläinen, Sukupolveni unta, s. 11-12 (WSOY 1988)

Eivät ihan jälki-ruokaa ole!

Lainattua

Heinänkehrääjätär ja Pilvenkutoja eivät, valitettavasti , ole oman mielikuvituksen tuotetta. Ovat lainattu Helvi Hämäläisen runokirjasta Sukupolveni unta, s. 68 (1998). Runosta nimeltä Maahisneito. Tässä runon ensimmäinen säkeistö:

"Tahtoisin tavata sinut neulasten peittämällä polulla
heinänkehrääjätär, pilvenkutoja,
linnunlaulua taskusi täynnä,
kuin lähteellä sineä hameen helmassasi."

Kirja löytyi kirpputorilta, maksoi kaksi euroa. Hienoja runoja, voimakkaita ja vaikuttavia kaikki. "Synkkiä!", sanoi mies vilkaistuaan. Runoilija itse sanoo:---"Kirjailijaa saattaa kiduttaa omituinen sydämen ujous - halu runon piilokuvaan, tässä kokoelmassa olen kieltänyt tuon suojan itseltäni."

On ne - aika julmia. Yllä oleva lainaus sieltä helpoimmasta.

Uusi päivä

Aloittaminen on usein vaikeaa. Uudelleenaloittaminen on usein vaikeinta. Nyt se on tehty!