Juuri nyt

Nyt juuri
ruoho nurmikolla
oikean pituista
leikkaamatta,

hiirenkorvat
tahmeat ja
limen väriset, (trendikkäästi)
puhkeamassa lehdet
ajatta ajallaan.

Kaartuva sinisyys,
tuuli ja kirkkaus,
nekä silmät kastelivat?

Kevät sydämen?

Puuhku, puh! Kiireestä pois!

Kiire nielaisi minut noin viikko sitten. Siitä vaan ja noin vaan. Yhtenä suupalana, onneksi kokonaisena. Elin kiireessä. Kuin pesukoneen rummussa. Kiepuin ylös ja alas, nurin-narin ympäri. Puristettuaan minusta kaiken, kiire sylkäisi minut ulos. Ehkä se pelkää kyyneleitä?

Kiire ei ole pahansuopa. Se vain kasvaa ja vahvistuu niin huomaamatta. Pieni kiire on mukava: tuo energiaa ja hyvää oloa kun sen selättää leikillisessä painissa. Iso kiire – ällöttää, eikä sovi minulle!
Inhoan kiirettä – rakastan miettimistä ja pohtimista. Siinäpä sovittamista!

Viikon varrelta elämänvirran viemää:
Tukholman-risteily sujui hyvin. Työtoverilta saatu alennuskuponkia käytettiin osamaksuna A-luokan ikkuna merelle –hyttiin. Meitä matkasi minun ja Miehen lisäksi Anoppi ja lapsenlapsi Puppeli. Anoppi lähti rannettaan verryttelemään ja Puppelin otimme matkaan ihan muuten vaan. – No, matkahan on jo B-matka, ei haittaa vaikka siitä tulee vielä C-matka, virkkoi Mies.

Laivalla syötiin pitkän kaavan mukaan ja nautittiin merinäköalasta. Ja auringosta, joka alkuillasta loisti lämpimänä siniseltä taivaalta ja iltamyöhäisellä sukelsi meren syliin nukkumaan jättäen kulta-oranssisen hehkunsa muistuttamaan tulevista valoisista kesäöistä.

Tukholmassa liikuttiin – kävelemällä. Vanhakaupunki, sen pikkuliikkeet ja kahvilat. Olin karttaan merkinnyt haluttavan teehuoneen ja sinne osasimme, mutta epäonneksemme se oli – stängd. Joimme teet siis muualla. Ja söimme jäätelöt. Kiertelimme viehättäviä katuja ja ihailimme ympäristöä ja olimme osa rentoa ja viihtyisää ilmapiiriä.

Ihan keskustassa kaupat ja tavaratalot olivat auki. Sieltä viimein Puppeli löysi etsimänsä: pikku liikkeen, jossa vanhempineen käynyt viime vuonna. – Tuossa se on, ihana liike! hän sanoi. Sinne menimme ja sieltä löytyikin mieleisiään puseroita. Ei sellaisia, joita mummun olisi heti tullut mieleen ostaa. Vaan mummupa ei niitä käytä, joten mummu piti suun kiinni.

Mummu käveli ja häntä (Mies, Anoppi ja Puppeli) kiemurteli perässä. Aika kului liiankin nopeaan, koska jo hyvissä ajoin haluttiin laivalle. Siellä lekottelua ja noutopöydän antimia. Mies haikaili jo ”tavallista” ruokaa.

Maanantaina satamasta kotiin ja sieltä suoraan töihin. Illalla olisi ollut kokousmenoa ja/tai keppijumppa, mutta minulla oli nukahdus. Tiistaina työpäivän jälkeen työnohjausta ja pyykkiä. Keskiviikkona ei-vapaapäivä vaikka olisi pitänyt olla vapaa, illalla Hääpuvun satubalettiryhmän esiintymistä katsomassa. Tanssivat osana hienosti toteutettua satubalettia Pessi ja Illusia (pohjautuu Yrjö Kokon tekstiin ja on Ahti Sonnisen säveltämä).

Torstaina ”vappuriehaa” töissä ja illalla perinteisesti Ystävättären nimppareilla. Perjantaina - myös perinteisesti - Miehen tädillä simaa ja munkkeja ja sitten vaan kotona ja Maijahalosen kanssa Mamma Mia! -elokuva. Lauantaina vesijumppaa, ostoskeskusJumboa (lahjoja Puppelille ja Tyttärelle), grillausta pihalla Nuoremman Tyttären perheen kanssa ja yövieraiksi Ariel ja Hääpuku. Sunnuntaina nimppareilla monta monta tuntia. Saatu lievä vatsatautitartunta lähilapsipiiristä, jota nyt podetaan (ei oksettava vaan lievä toisenlainen mutta kodin seinien sisäpuolella tämän päivän pitävä).
- - -

Digi-kamera ei kuvaa vaan välkyttelee ja vilkuttelee. Ei siis kuvia, mikä harmittaa, sillä yhden kuvan olisin halunut tähän erityisesti: pienen pienen avautuvan teeruusun. Sain - aikaa sitten -kaksi teeruusun taimea, joista toisen annoin tädilleni. Omani kasvoi ja kukki. Sitten tuli viime talvi. Teeruusulasta kasteltiin liian vähän. Se kuivui. Lehdet käpristyivät koviksi ja haperoiksi, kuin teelehdiksi. Hätäännyin. Kukka kuoli, vai kuoliko? Otin sen tehohoitoon: en nyppinyt kuivia lehtiä pois, suihkutin vienosti ja kastelin kohtuullisesti, kääntelin ja puhelin. Täysi hiljaisuus oli vastauksena. Kuivat lehdet rapisivat pois, pelkät kuivat varret törröttivät pystyssä. Peli oli menetetty. Vielä viimeinen tekohengitys: kuivien leikkaaminen lyhyehköiksi ja suihkutusta. Ja ihme tapahtui! Varteen puhkesi pikkuruinen vihreä alku, sitten toinenkin ja kukka elpyi.

Nyt se olohuoneen ikkunan edessä kylpee auringonvalossa ja saa päivittäin rakkautta ja suihkutusta ja sopivaa kastelua. Ruusussa on lehtiä ja hentoisuutta sekä kolme nuppua, joista ensimmäinen juuri avautumassa ja jo tuoksumassa. Hellan lettas sentään!

Kiire kantapäillä

Mikä se on, joka juoksee kantapäillä ja näykkii? Se on kiire. Sitä manaan – ääneen (Ääni, niin, ei tahdo kestää tavallista puhetta saatikka korottamistaan). Miehen mielestä manaus tarpeetonta: kiire itse aiheutettua, kerättyä, haluttua. Niinpä. Eikä minulla itse asiassa ole tulenpalavan kiire koko ajan. Jonkun mielestä tämä olisi ihan tavallista elämää, tämä minun kiireeni. Minussa on vain ajan saatossa (miten paatoksellista!) kypsynyt, vahvistunut jonkinlainen hitaasta elämästä nauttiva. Se on - ei epämiellyttävää vaan tervetullutta. Maailma ei tule valmiiksi, ei tämä omaan elämänpiiriini kuuluvakaan. Ja kaikella on aikansa.

Mutta nyt – hienoa: on vapaapäivä, eikä mitään erikoista suunnitelmissa. Tuntuu hyvältä ja vahvistavalta. (Huomisesta ensi viikkoon joka päivä jotakin ylimääräistä).

Yön pakkasen jälkeen aurinko lämmittää ja sisällä maljakossa olevat omenapuun oksat ovat puhjenneet kukkaan. Ihan läheltä tuntee tuoksunsa. Pääsiäinen viihtyy vielä vappuun. Noita hymyilee keittiön ikkunan edessä, pajunkissat ovat elossa suloisen pörrelöisinä (olen tähän asti aina laittanut ne veteen; ennen pääsiäistä ystävätär neuvoi niiden säilyvän parhaiten kuivina, niin kuin näyttävätkin). Pikkunarsisseissa vielä muutamia kukkia.

Kiireetkin ovat osin niitä mukavia ja rentouttaviakin, ovatko kiireitä ollenkaan. Anopin vasemman ranteen murtuma on parantunut ja kipsi naputellaan torstaina pois. Viemme hänet Miehen kanssa viikonloppuna Helsinki-Tukholma –risteilylle. Vielä emme ole miettineet, miten sunnuntaita Tukholmassa vietämme. Kauppoja on varmaan auki, museoitakin. Anopille ja minulle käy kaikki, Miehelle mieluusti ei shoppailua.

P.S.

Hyvä Ystävätär ei koskaa jätä petejä petaamatta. - Muuten, kuten hän sanoo, huusholli saa olla vaikka kuinka kepillä hämmennetty, mutta vuoteet pitää sijata. Itseltäni tämä ei aina (lue: useinkaan) ole onnistunut. Vuode on saanut "hengitellä ja raikastua" rauhassa - ihan iltaan saakka.

Tämän päivän lehdessä (Keski-Uusimaa 22.4.09, Asuminen, s. 7)) neuvotaan: "Olisi hyvä, että vuodetta ei heti käärittäisi tiukasti päiväpeiton sisään, vaan sen annettaisiin tuulettua ainakin aamutoimien ajan. Ennen töihin lähtöä peiton voi laittaa siististi vuoteen päälle eikä sitäkään tarvitse tehdä joka päivä, jos sänky jää omaan rauhaansa oven taakse." Voi, miten helpottaa - ja huvittaa, miten "oikein" olen toiminut!

Fasaanikukko kuvastimessa

Hassu fasaanikukko! Tepsuttelee jostakin pihallemme joka päivä ja monta kertaa päivässä. Emme me sitä ruoki. Ruokintansa houkuttelisi kutsumattomia vieraita (hiiret, rotat). On eräs muukin syy...
Yksi lipsahdus minulla on käynyt ruokintakiellossa. Jouluna laitoin olohuoneen ikkunalaudalle pullanpalasen. Kuinka ollakaan! Fasaanikukko hyppäsi laudalle, nojasi pitkän tovin ikkunalasiin, söi pullaa. Annoimme sen olla. Jossain vaiheessa kukko oli lähtenyt, pulla oli poissa, mutta muuta oli tilalla: kasa fasaaninpapanoita ikkunalaudalla. Mies katsoi minua tietäväisen näköisenä. Minä puhdistin ikkunalaudan. En ole sen jälkeen pullaa laudalle laittanut eikä kukkokaan laudalle hypähtänyt. Eikä lintu näytä olleen ravinnotta: lihava ja topakka on. (Tuolta pihalta nyt juuri kuului kiekauksensa!)

Mikä sitten fasaanin pihallemme houkuttelee? Toinen kukko, tietenkin.

Etupihallamme seisoo savustuspönttö. Pyöreä ja teräksinen. Kiiltävä. Sen peilipinnalta fasaani näkee kuvansa – mielestään siis toisen kukonherran. Kilpailija tulee tietenkin häätää pois reviiriltä. Alkaa aikamoinen nakutus, lintu nokittaa kuvaansa, kiertää savustuspönttöä ja pörhistelee. Nokittaa ja nokittaa. Vaan ei saa yliotetta kilpailijastaan – samalla mitalla tuo mokoma vastaa: nokittaa, keikuttaa päätään ja kiertää.

Tätä ratkaisematonta taistelua on käyty koko talvi. Nyt katsojiin on liittynyt fasaanikana. Niin maan ja viimevuotisten lehtien värinen. Mutta kukolle mieluinen. Sille kukko haluaa näyttää, miten korskea ja voimakas on. Se on entisestään pörhistynyt ja röyhistelee, pään ympärillä olevat tupsut (mitkä lienevätkään – korvatko?) sojottavat terhakkaasti pystyssä. Värinsä ovat kirkkaat ja loistavat. Komean näköinen. Mutta niin on tuo toinenkin - savustuspöntön pinnasta kuvastuva! Harmittava vastustaja! Sinnikäs nokkiminen jatkuu.

Koetelkoon vain voimiaan savustuspönttömme kanssa - ruokapöytänsä saa olla jossain muualla!

Päästyä

Miehen tuomia pajunkissoja, niitä minulle ihan oikeanlaisia

Kaikki on niinkuin ennenkin siis sekaisin. Miten muutenkaan kun koko pääsiäinen on podettu. Kevätsiivous ja ikkunoiden pesu jäivät tekemättä, vai pääsiäiskoristeita otin esille ne mitkä löysin.

Sunnuntaina tyttäret perheineen tulivat syömään ja toivat mukanaan ruokaa ja keittiöapua. Yhteistyö on voimaa. Mies oli meillä paistanut pääsiäiseksi "perinteisen joulukinkun" (jonka tarina on sellainen, että jouluksi meille siunaantui kaksi kinkkua, joista toisen popsimme jouluna, toinen jätettiin pääsiäiseksi). Kummallisia taasen tapahtui: kinkkua paisteltiin koko yö. Aamulla nuuskutin kinkuntuoksua, sitä jouluaattoaamun tuoksua, mikä hellästi huolella kypsytetystä possusta leijailee. Vaan eipä tuoksunut nyt mikään. Flunssa vaikutti hajuaistiin, mutta näinkö oli kokonaan sen vienyt? – Ei täällä todellakaan mikään tuoksu, mies vahvisti. Ei mikään. Miten se on mahdollista? Yhdessä ihmeteltiin vaan ei vastausta keksitty. Joulutaikaako jouluntuoksu? Pääsiäistaikojako tuoksuttomuus?

Pääsiäispöytä siis katettiin ja ensimmäiset ottivat ruokaa. Silloin Ariel alkoi valittaa vatsaansa. Nuoremman Tyttären koko perhe oli viikolla sairastanut vatsataudin, lisäksi Hääpuku molemminpuolisen korvatulehduksen. Uusiko nyt vatsatauti? – Sattuu, sattuu, valitti Ariel. Kaikki kokoonnuimme ympärilleen. Lapsen otsa oli hikinen, kipu todellinen. Umpisuoliko? Joku sanoi, että jos umpisuoli, se leikattaisiin: -Ei, ei, minua ei leikata! huusi Ariel.

Mutta saman tien lääkäriin Ariel lähti molemmat vanhemmat mukanaan. Muut jäimme vaisuina maistelemaan ruokapöydän antimia. Tunnin kuluttua lääkäristä palattiin, Arielkin. Ei, ei ollut umpisuoli. Podetun virusvatsataudin jälkeen suolisto saattaa krampata niin kuin nyt Arielin. Ovat vaarattomia mutta erittäin tuskallisia. Kipulääkettä voi antaa. (Huomasimme myös lämmön auttavan; kramppeja tuli illan mittaan vielä muutamia) Mikä helpotus että näin selvittiin!
Ystävättären tekemä risukori pihalta kaadetun kotikoivun oksista, korissa keramiikkamunia, osa omatekemiä

* * *

Tiistaina alkoi työviikko puolikuntoisena. Illalla jo viikkoja aikaisemmin sovittu teatteri työtovereiden kanssa. Olimme katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmää Elokuu, jonka kirjottanut Tracy Letts (s. 1965). Näytelmän ohjaaja on Kari Heiskanen. Kerrotaan perheestä, perheenjäsenten elämänvaiheista, paljastetaan salattua, loukataan niitä joita rakastetaan, hylätään ne joita tarvitaan, satutetaan ja satuttaessa itseenkin sattuu. Mukana mustaa huumoria ja päähenkilönä, keskeisessä roolissa tämän kaiken taitaja, iki-ihana Ritva Valkama.

Pidin näytelmästä, siitä miten ongelmia ravistellaan esiin ja kulisseja kaadetaan. Parantuminen voi alkaa vasta kuin haava on puhdistettu. Ja parantumisen pitää alkaa sisältä päin. Umpeutuneen ja terveen näköisen arven alla saattaa muhia. Näin on ihmissuhteissakin. Silti jotkut haavat eivät parane koskaan, mutta hoito auttaa ja helpottaa. Ainakin joskus. Onneksemme.

Tätä onnea ei kuitenkaan ollut näytelmän perheellä.

Tautista aikaa

Nyt lyhyesti; jatkan pidemmin.

Pääsiäislomanpäivät kuluivat flunssan jälkitaudissa: ärhäkkä poskiontelontulehdus pakotuksineen. Jaksamista vain pakottamalla. Ja ääni. Ääneen voi puhua, mutta ei korottaa. Jos niin tekee, ääntä ei tule.

Ja nyt kun toivutaan: kiirettä koko viikko.

Mutta tästä kaikesta ajan kanssa - kohta.

Kysely

Harakan haaste: parisuhdekysely
Tässä vastauksiani:

Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun:
- Noin puoli vuotta.
Kuka pyysi ketä ulos:
- Kyllä se Mies oli, varmaan elokuviin tai tanssimaan .
Kuinka vanhoja olette:
- Minä 59 ja mies 59.
Kumman sisaruksia näette enemmän:
- Varmaan miehen, hänen siskoaan, häntäkin nykyään harvoin.
Onko teillä yhteisiä lapsia:
- Kaksi tyttöä.
Entä lemmikkejä:
- Vielä vain haaveissa (se koira ja kenties se kissa).
Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana:
- Vaikka ollaan kaksin, yhteisen ajan löytäminen parisuhteen lellittelyyn.
Kävittekö samaa koulua:
- Emme.
Oletteko kotoisin samasta kylästä:
- Samasta kunnasta, eri kylistä.
Kumpi on älykkäämpi:-
- Molemmat omanlaisesti, arvelisin.
Kumpi on herkempi:
- Kyllä se minä olen.
Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona:
- Tosi harvoin syödään ulkona, mutta nyt viimeksi joitakin viikkoja sitten Mies vei yllätyslounaalle. Ihan tavallinen ruokaravintola.
Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
- Se on - Kanarian saaret.
Kummalla on hullummat eksät:
- Kai ne minulla on, jos vielä jotakin oikein muistan.
Kummalla on pahempi temperamentti?
- Pahempi? Hmm… Minulla varmaan enemmän tuota temperamenttia.
Kumpi laittaa ruuan:
- Minä, yksiselitteisesti.
Kumpi on sosiaalisempi:
- Minä olen (molemmat olemme sosiaalisia).
Kumpi on siisteysintoilija:
- Mies on tarkempi.
Kumpi on itsepäisempi:
- Minä kai.
Kumpi vie suuremman osan sängystä:-
- Tässä olemme tasavertaisia: puolet ja puolet.
Missä ensimmäiset treffinne olivat:
- Hyvänen aika, en muista. Tämäpä on itsellekin yllätys!
Kummalla on suurempi perhe:
- Minulla
Saatko usein kukkia:
- En, vain silloin tällöin, aina merkkipäivinä.
Kumpi on mustasukkaisempi:
- Olisinkohan minä? Olen.
Kuinka kauan kesti, ennen kuin suhteesta tuli vakava:
- Varmaan noin vuosi.
Kumpi syö enemmän:
- Taasen on vastattava: minä. Mies syö tosi vähän (on nirso) mieheksi.
Kumpi pesee pyykit:
- Ennen vain minä; nykyisin Hänkin.
Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa:-
- Minä! Enkä minäkään ole hyvä.
Kuka ajaa autoa, kun olette yhdessä:
- Mies ajaa.

Piinaisia

Savimunia ja kummallisen väriset hedelmät sekä maalaripupu (joka olisin mieluusti)

Kuulostelen tässä onko tämä nyt sitä: paranemista ja jaksamista. On se. Flunssan kärki on ohitettu ja inhottavuus selätetty. Pari kuumehoureista päivää käännelty ja väännelty sängyssä jaksamatta. Huomasin taasen kerran, miten ainoan jaksettavan lohdun suo – radio. Kanavista se asiapitoisin tai kuitenkin se, joka tuottaa puheohjelmia. Kuuntelua ja ymmärrys valuu verkkaisesti aivoihin, jos valuu, nukahtelua ja heräämisiä. Ei niin väliä missä mennään ja mitä jää paitsi. Pitkä ilta Ylellä "Luonto herää kevääseen" loi mielikuvia ja äänimaisemia lintujen kevätmuutosta. Joutsenia ja hanhia, pikkulintujakin, joku soittaja kertoi nähneensä västäräkin. Mieli kellui ääniaalloilla ja raihnainen kroppa haki sängyssä paikkaansa. Juotavaa litroittain. Nenäliinoja pari pakettia.

Tämä viikko oli piinaviikko. Alkoiko se jo sunnuntaista?

Vanhempi Tytär on vuosia ansiokkaasti ja taidolla sävyttänyt hiuksistani ikääntymisen merkkejä pois. Ihan ruokakaupasta ostettavilla hiustenvärjäysaineilla. Jostain syystä nyt oli venähtänyt värjäykseen tauko, joka näkyi selvästi hiusten juurissa. Päätettiin, että viime sunnuntaina hän värjäisi hiuksistani harmaat piiloon. Kappas, unohdin kuitenkin ostaa viikolla sitä normaalisti käyttämääni hiusväriä. Väriä, tosin toisenmoista, sai sunnuntaina siitä ainoasta kaupasta joka on sunnuntaisin auki – lähikaupasta. Raitojen tekoon tarkoitettua. Vaikutusaika 20-45 minuuttia. Vaaleilla ja keskivaaleille hiuksille. Ei harmaita enempää kuin 1/3-osa. (Hmm…)

-Uskaltaako tätä laittaa, sanoi tytär. – Laitetaan vaan, sivelet kevyesti juurille, sanoin. Hän teki niin kuin neuvoin ja halusin. Seitsemän minuutin jälkeen hän katsoi minua kummasti. – Nuo juuret näyttävät aika valkoisilta. Valkoisilta! Peili kertoi saman: valkoista näkyvissä. – En missään tapauksessa voi pitää tätä 20 minuuttia saatikka enemmän. Hiuksethan lähtee juurineen, niin purevalta tämä väri tuntuu. Joten pesulle ja föönaukseen. Olin blondi, ei voinut mitään. Takaa tukkani (voi niin ohut sellainen) oli tummempi, oranssisävyjä joukossa. – Mitäs nyt tehdään? kysyi tytär. – Ei mitään. Olkoon mikä on, tällä mennään. Seuraavana päivänä töissä työtoveri katsoi. – Näytänkö ihan hassulta? – No et, näytät vain jotenkin niin – valoisalta. - Kiitos. Nämä hiukseni sen tekevät.

Keramiikkapiirin vetäjä, niin suloinen ja ystävällinen, poltti lasitetut savimunani ja toimitti ne postilaatikkoon. Mukana oli myös kaksi muovailemaani omenaa ja päärynä. Munat siis saapuivat pääsiäiseksi ja lasitukseni onnistui – kokeilevasti. Pahemmin kävi savihedelmille. Vaalean kellertävänvihertäviksi, sellaisiksi mehukkaan päärynän ja omenan värisiksi tarkoitetut hedelmät olivat poltossa – hiukan niin kuin pilaantuneet. Tai kuten ystävätär sanoi: - Väri on tosi hieno, mutta näyttävät vanhentuneilta. Olen samaa mieltä. Mutta olen tyytyväinen. Kokeilun kautta on mentävä ja kokeilu on aina yllätyksellistä.

Toisena sairauspäiväni iltana mies lähti soittoharjoituksiinsa. Pari minuuttia lähdön jälkeen ovikello soi. Jäikö häneltä jotakin? Miksei käytä omaa avaintaan? Nousin ylös, laitoin aamutohvelit jalkaan ja menin avaamaan oven. Jokin itsesuojeluvaisto sai minut vain raottamaan ovea; niin että olin näkyvissä vain puolittain. Minä joulunpunaisessa trikooyöpaidassani, jalassa Aino-tossut, blondatut hiukseni sivuttain sekaisin ja pystyssä. Nenä turvonneena ja silmät punaisina ja valuvina. Ketä seisoikaan pihalla? Rakas Nuoremman Tyttären mies (joka ei tiennyt flunssastani) ja hänen kiinalainen liiketuttunsa. (Olimme jo aikoja sitten sopineet, että voivat pistäytyä - milloin vain.)
Siinä englanniksi: - Hauska tavata. Valitettavasti olen sairas, näettehän. Flunssaa ja kuumetta. Näkiväthän he. – Kyllä, kyllä. Paljon paranemisia. Tulemme toisen kerran. – Tervetuloa.

On päästy kiirastorstaihin.

Kutsumatta taloksi

Puupään koputtelu ei auttanut - flunssa iski. Oi, niin onnellinen jo olin: jokavuotinen nuhavieras ei tänä keväänä saapuisikaan. Mutta tämä vieras on sinnikäs ja uskollinen. Pari päivää sitten ilmoitteli jo tulostaan, minä en luvannut olla kotona. Vaan niinpä vaan kutsumattomana koputteli ja ovea kun raotin, jo kaulaani hypähti - kuin paras ystävä - se ruoja!

Joten nyt tässä manataan ja podetaan vierailijaa pois. Toivon mukaan lähtee muutamassa päivässä. Kenkku vieras on. Viime yönä valvotti ja nenän putkistoissa kurnutti. Hana (=nenä) vuoti ja tiputti. Putket muurautuivat umpeen, ruks, ruks, sitten taas auki, riirts, riits. Ja kiinni ja auki ja sitä rataa... Nenä turposi, kurkkukin; huulet rapisevat kuivina ja hengitän suun kautta. Ääni on mataloitunut ja äänenkäyttöä on vältettävä. Oh-hoijaa ja voi, voi!

Jotain positiivista tästä on löydettävä: todennäköisesti saan vieraan häädettyä ulos talosta pääsiäiseksi; silloin on luvassa aurinoilmoja!

Eloa kuvissa

Elokuvan juliste

Sain eilen houkuteltua Miehen elokuviin. Kevyesti houkuttelin ja hän oli heti valmis. Itse asiassa häntä ei ole ollenkaan vaikeata kutsutella elokuviin. Seurusteluaikoina kävimme katsomassa lähes kaikki uutuudet, vuosikymmeninä sen ja tämän ajan välissä olemme käyneet vain satunnaisesti (ne lapset, ne kiireet, se paikoilleenjumittuminen).

Lähikaupungin teatterissa menee Stieg Larssonin samannimiseen menestysdekkariin pohjautuva elokuva Miehet jotka vihaavat naisia . Luin viime kesänä trilogiaan kuuluvat teokset. Järjestyksessä ja yhteen menoon. Kirjojen imu oli niin vahva, etten voinut kuvitellakaan pitäväni päivänkään taukoa. Luin niin kuin minä.

Elokuvan on usein, - olkoon elokuvana kuinka hyvä tahansa - mahdotonta onnistua tyydyttämään täydellisesti katsoja, joka on ensitutustunut tarinaan kirjana. Niin ei käynyt eilen. Omat mielen kuvani kirjan tapahtumista sekä elokuvan kuvakerronta sopuisasti lomittuivat. Elokuvateatterista lähti tyytyväinen katselija. Mies vakuutteli myös tyytyväisyyttään. – Mielenkiintoinen tarina. Kirjaan hän ei ole lukenut.

Tarinan ja elokuvan päähenkilöitä ovat sympaattinen ja lämmin, huoleton ja taitava toimittaja
Mikael ”Kalle” Blomqvist sekä outo ja säälittävä, mutta selviytyjä Lisbeth Salander. Yhdessä he selvittävät vuosikymmeniä sitten kadonneet nuoren naisen kohtaloa ja teollisuussuvun salaisuuksia – pelkoa ja julmuutta, sitä naisvihaa, johon kirjan ja elokuvan nimikin viittaa.

Michael Nyqvist – hän menettelee, on oikein hyvä Mikael Blomqvistina, mutta Noomi Rapace on loistava ja onnistunut valinta Lisbeth Salanderiksi. Niin vinot silmät, valkoiset kasvot, vain puoliksi valossa. Niin kaita ja kapoinen. Kova ja pehmeä.

Vastaanko väkivaltaan väkivallalla? Mikä itse olen sitten jos niin teen? Voiko/saako väkivallan kierteen pysäyttää väkivallalla? Elokuva haastaa vastaamaan ja tekemään valintoja. Onneksi kaikki paha tapahtuu vain valkokankaalla ja - niille toisille ihmisille. Mutta miten toimisin jos...? Jaa-a. Näissä teemoissa, aikamoisissa - eilen.

Pääsiäisnoita onkin vasta noita!

Menin pyykkiä noutamaan kellarista. Pesukoneen viereen seinälle ripustettu pääsiäisnoita katseli minua kiinteästi.
- Pääset kohta ylös, pian on pääsiäinen, sanoin. Noita tuijotti ja oli hiljaa. Se näytti siltä, että sillä oli jotain mielessä. Mutta se mietti vielä.

Illalla alhaalta kuului kolinaa ja pamaus!- Nyt meni pyykinpesukone rikki, sanoin miehelle. - Lähdenpä katsomaan, miten kävi. Kone pyöritti pyykkiä rauhallisesti; kierros sinne, kierros tänne. Sillä ei ollut mitään hätää. Katsoin noitaa. Se katsoa tapitti takaisin ja sen ilme oli hyvin päättäväinen.
- Sinäkö täällä mekkaloit? kysyin. - Miten sinä tuollaisen metelin sait aikaiseksi, olethan kuitenkin vain noitanen?- Käytän taikapussukkaani, tottakai, noita vastasi. - Sinulla sitä ei sitten ole koskaan ollut mielikuvitusta.

Olin asiasta eri mieltä. Nuorempana minulla oli hyvinkin vilkas mielikuvitus ja on sitä vieläkin rahtunen jäljellä, ja mielikuvitushan lisääntyy käytettäessä, niin se tekee. Ja nyt olen alkanut kuvittelemaan (pitkästä aikaa).
- Jassoo, sanoin. - Ja miksikäs tämä kolina?- No, kun sinä tulet sieltä ylhäältä, tuoksut ulkoilmalta ja varhaiselta keväältä. Minä vaan täällä pimeässä kökötän ja kuuntelen pesukoneen yksitoikkoista laulantaa. Haluan pois, yläkertaan!- Koko talvenhan ole ihan tyytyväisenä torkkunut, minäkö nyt sinut herätin?- Niin. Juttelit minulle tässä muutama päivä sitten kevääntulosta ja auringonvalosta. - Myönnetään. En uskonut sinun ymmärtävän. Oi, anteeksi, ainahan sinä olet ollut – elävähkö ja siis kuulevainen.

- Oikeastaan, olet ihan oikeassa, sanoin. - Kiva sinua on katsella ja kanssasi jutella jo hyvissä ajoin ennen pääsiäistä. Annat potkua pääsiäispiperrysten tekoon ja kevätsiivoukseenkin ja ikkunoiden pesuun ja... - Ja minä kyllä annan sinulle noitapotkun, jos vielä vitkastelet! noita uhkasi - Otapa minut syliisi ja lähetään yläilmoihin!- Selvä. Mutta voi, oletpa sinä talven aikana pölyyntynyt! Kaipaat kunnon tuuletusta ja harjausta, ehkä vähän kostealla pyyhkimistäkin! Aika vanhakin olet, mutta noitaahan ei ikä pahenna, päinvastoin.- Näin on! Päinvastoin kuin sinulla, ihmisellä. Et ole ainakaan nuorentunut talven aikana. Ehkä vähän laihtunut!

Rakas noitani osaa halutessaan olla tosi ärsyttävä. Ja löytää heikot kohtani. Noita kun on.

Tipuja ja pupuja ja Noita

Kuvassa kummanväriseksi muuntunut kotipupunen pääsiäisnoidan tulosuuntaa nuuhkimassa

Aprillipäivää!

Miehen täti on hieman yli kahdeksankymppinen. Elelee yksinänsä muttei yksinäisenä. Lenkkeilee joka päivä ainakin viisi kilometriä, käy kylässä ja kestitsee "likkakavereitaan". Pukee kotinsa vuotuisiin juhliin: jouluun, pääsiäiseen, vappuun.

Olimme nimppareillaan. Lapsenlapset Ariel ja Hääpuku laskivat tädin tipuja, minä merkitsin muistiin määrät. Olohuoneen kirjahyllystä, vitriinistä, ikkunan edessä olevalta pitkältä kukkapöydältä, sohvapöydältä. Sitten keittiöstä, makuuhuoneesta ja eteisestä. Paljonko saatiin? 141 kappaletta erilaisia tipueläimiä. Sitten laskettiin puput; niitä vaatimattomat 48. - Täällä kiva olla, kun on niin kirkkaita värejä, sanoi Ariel.

Niinpä se on minunkin lähdettävä noidan noutoon. Tuolta kellarista on jo jonkin aikaa kuulunut kummaa kopinaa, luudan huisketta ja naurun käkätystä. Pääsiäisnoita palaa elämään - pääsiäiseksi.

Mies sairasti

flunssaa, ei huippuäreää sitä. Potemiseen tottumattomana oli hiukan – ärhäkkä. Tai ei ollut ärhäkkä vaan ihan tavallinen – oli oma vastauksensa, kun ihmettelin huonoa tuultaan.

Viikonloppuna lääkitsi itseään kurlaamalla suolavedellä, juomalla lämmintä ja huoneenlämpöistä kotimehua, ottamalla flunssaa tarkoitettuja täsmä-käsikauppalääkkeitä pulvereina, jotka sekoitetaan veteen ja pillereinä, lepäämällä (hänelle vaikeaa), haluamalla keittoruokaa, haluamalla saunaan!, olemalla ääneti (minustakin se on hyvä keino hoitaa äänihuulten käheyttä), nukkumalla eri huoneessa, että saa olla rauhassa (ei haittaa puolison rapistelu ja kyljenkääntö ja tuhina (lue kuorsaus)). (Eri huoneessa nukkuminen oli yhteinen sopimus: minä kaikki flunssapöpöt varmasti yleensä poden; nyt (koputan puuta) tähän asti välttänyt, niinpä välttelin Miestäkin.)

Ihan oikein hoiteli, koska tänä aamuna tahtoi jo – töihin. Ei enää kuumeenpoikasta, nuhakin hellitti, samoin köhiminen.

- Olisiko järkevää vielä levätä tämä päivä? ehdotin. – Ei tässä mitään, olo on ihan siedettävä.

Taidettiin selvitä siitä flunssasta. Mitä toivon vilpittömästi.

Kertaan mielessäni menneitä päiviä: kissaa, joka sairasti ja voi nyt hyvin, leiriä, joka meni mukavasti, kässäpäivää Vahdolla kera ystävien. Kiirettäkin. Mietin…

Koeviikko toi maanantaivapaan. Kahvi rauhassa, sanomalehdet. Koti hiljainen, piha luminen mutta odottava. Lämmintä on luvassa.

Vapaapäivä siis… Lähden kohta Anoppia kyyditsemään. Vasen ranteensa murtui pari viikkoa sitten, on nyt kipsissä. Käymme kaupassa ym. Illalla keppijumpataan oman kunnon mukaan. (Viimeksi jalkaa nostettiin suorana ylöspäin. Katselin ympärilleni: noin korkealle jalat nousevat! Omakin jalka tuntui venyvän korkeuksiin. Kuitenkin kuin katsoin alaspäin: siellä joku pönäkkä yritti nousua. Sääliksi kävi!) Sisukkaasti!

* * *
Muuten:

Haavettaren http://haavetar.wordpress.com/ blogissa on runo, joka täydellisesti tulkitsee niitä tuntemuksia, joita vain vähän kipeänä tuntee; sellaisena tavallisena pikkuflunssaisena, jolloin jotain jaksaakin. Kas tässä:

“VAIN VÄHÄN KIPEÄ

Olisi vain vähän kipeä
makaisi vuoteessaan
yöpöydällä puolukkamehua
saisi lukea jännittävää kirjaa
eikä piittaisi mistään muusta,
torkahtelisi tämän tästä, tämän tästä
kuuntelisi hajamielisenä
putoavan lumen ääntä,
hidasta, ulkoa.”

”- Bo Carpelan (toimittanut ja suomeksi tulkinnut Kaarina Helakisa, kuvittanut Hannu Taina). Taivaan maalari : Runoja pienille ja suurille, s. 51 (Otava 1990)”

Mirri sairastaa...

Töistä vapaapäivä mutta muuten kiirettä…

Aamulla herätys kello viisi ja Vanhimmalle Tyttärelle kello kuudeksi. Vävy työmatkalla, tytär lähdössä työhön. Minä saavuin hämmentämään lapsille aamupuuroa ja viemään Maijahalosen esikouluun kahdeksaksi.

- Nyt on vähän ongelmia, tytär sanoi varovasti - Ukkolla on kurkku kipeä ja lievää kuumetta, kissalla pissavaivoja, pissaa ei tule, vaikka kuinka kissaraukka yrittää sitä pinnistellä. Katsoin netistä, että virtsakivi- tai tulehdusoireita. Hetimiten pitäisi saada lääkäriapua. Eläinlääkäriasema avataan kello yhdeksän, jos voisit silloin soittaa kissalle ajan.

Vein Puppelin alakouluun ja Maijahalosen esikouluun. Kello yhdeksän soitin eläinlääkärille. Ei aikoja ennen myöhäisiltapäivää. Soitin toiselle. Ei aikoja ennen iltaa. Soitin kolmannelle. Aikoja vasta iltapäivällä. – Vaiva on kyllä vakava ja kissalla varmasti kipuja, sanottiin. Nopeaa hoitoa tarvitaan. – No, tuokaa kissa kello yhdeksitoista, annetaan sille kipulääkitys ja rauhoittavaa. Lääkäri leikkaa nyt aamupäivällä, mutta tarkastaa kissan kunnon leikkauksen välissä…

Vaikeaa oli vastahakoinen kissa saada kuljetuskoriinsa. Ukko työnsi ja minä olin valmiina laittamaan kannen kiinni. Kissa, vaikka huonokuntoinen olikin, levitti taka- ja etutassunsa, tarrasi korin reunoihin ja kiemurteli kuten kissa vain voi. Murisi ja maukui. Ukko siinä taistelussa muutaman pikku naarmun sai, muuta työvoiton otimme ja kissa korissa läksimme eläinlääkärille.

Kissa jätettiin hoidettavaksi ja me Ukon kanssa (jonka flunssa tuntui olevan lievää sellaista, mutta suru kissan kohtalosta suurta) syömään hampurilaiset. – Muuttuukohan Piku nyt jotenkin tämän jälkeen? aprikoi Ukko. – Tarkoitatko luonteeltaan? kysyin. – Tarkoitan. – No, jos muuttuu, niin toivottavasti se tulee lempeämmäksi, sanoin. –Niinpä.

Tyttären ja Ukon kanssa noudettiin kissa viiden aikoihin. Kivet olivat vaivana ja virtsarakon puhkeaminen oli ollut – hiuskarvan varassa! Lääkäri totesi sisäkissojen usein potevan tätä vaivaa: eivät juo ja ruoka liian kuivaa. Vaiva saattaa uusiutua, jos huono tuuri. – Nyt tulee Pikusta ulkokissa, sanoi Tytär (Piku sisäkissa, koska edellinen, ulkokissa, katosi, ja tältä katoamissurulta haluttiin nyt välttyä). (Ulkokissa ajatusta vauhditti noin 300 euron lasku monenmoisista kissalle tehdyistä hoidoista ja tutkimuksista, lääkkeistä ja dieettiruoasta.)

Vielä jännitetään kissan ensimmäistä pissaa, sen pitäisi tulla huomiseen mennessä niin kaikki hyvin. Anoppi on lupautunut pissavahdiksi, minä menen töihin.

* * *

Huomenna ja ylihuomenna leirielämää, lauantaina kässäpäivä lähellä Turkua…


J.K. Tyttärellä monia lääkkeitä kissalle: pillereitä ja ruiskutusta suuhun ja alas mahalaukkuun kaikin keinoin.

"Kissojen ja koirien lääkintäohje:

I. Kuinka kissalle annetaan pilleri

Nosta kissa syliin ja pitele sitä vasemmalla käsivarrellasi kuin pitelisit lasta. Aseta oikea etusormi ja peukalo kissan suun molemmin puolin ja paina hellästi poskia samalla kuin pidät pilleriä oikeassa kädessä. Kun kissa avaa suunsa, pudota pilleri suuhun. Anna kissan sulkea suunsa ja nielaista.

Nosta pilleri lattialta ja kissa sohvan takaa. Pitele kissaa vasemmalla käsivarrellasi ja toista prosessi. Hae kissa makuuhuoneesta ja heitä pehmennyt pilleri pois.Ota uusi pilleri pakkauksesta ja pitele kissaa vasemmalla käsivarrellasi ja pidä kiinni takajaloista lujasti vasemmalla kädelläsi. Pakota kissan leuat auki ja työnnä pilleri suun takaosaan oikealla etusormellasi. Pidä kissan suuta kiinni laskien samalla kymmeneen.

Poimi pilleri akvaariosta ja kissa vaatekaapin päältä. Huuda puoliso sisään pihalta.Polvistu lattialle pitäen kissaa kiilattuna lujasti polviesi väliin pitäen kiinni etu- ja takakäpälistä. Älä välitä kissan matalasta mouruamisesta. Käske puolison pitää kiinni kissan päästä lujasti yhdellä kädellä, samalla kun tunget puista viivoitinta kissan suuhun. Liu'uta pilleri suuhun viivotinta pitkin ja hiero kissan kurkkua voimakkaasti.

Hae kissa verhotangolta ja ota uusi pilleri pakkauksesta. Pistä muistiin uuden viivoittimen osto ja verhojen korjaus. Lakaise rikkoutuneet koriste-esineet takasta ja laita ne syrjään myöhempää liimausta varten.Kääri kissa isoon pyyhkeeseen ja pyydä puolisoasi makaamaan kissan päällä niin, että sen pää juuri ja juuri näkyy puolison kainalon alta. Pistä pilleri mehupillin päähän, pakota kissan suu auki lyijykynällä ja puhalla mehupilliin.

Varmista lääkepaketista, ettei pilleri ole vaarallinen ihmiselle. Juo lasi vettä, että saat maun pois suustasi. Laita laastari puolison käsivarteen ja pese veri pois matosta kylmällä vedellä ja saippualla. Hae kissa naapurin halkoliiteristä.

Ota uusi pilleri. Laita kissa kaappiin ja sulje ovet kaulan kohdalta niin että pää jää näkyviin. Pakota suu auki jälkiruokalusikalla. Ammu pilleri kissan kurkkuun kumirenksulla.

Hae ruuvimeisseli työkalupakista ja kiinnitä ovi takaisin saranoilleen. Laita kylmäkompressi poskellesi ja tarkista rokotuskortistasi viimeisen jäykkäkouristusrokotuksen päivämäärä. Heitä T-paita roskiin ja hae toinen paita makuuhuoneesta. Soita palokunta hakemaan kissa puusta tien toiselta puolelta. Pyydä anteeksi naapurilta, joka törmäsi aitaan väistäessään kissaa.

Ota viimeinen pilleri paketista. Sido kissan etu- ja takakäpälät yhteen puutarhalangalla ja sido se kiinni ruokapöydän jalkaan. Etsi paksut näppylähanskat vajasta. Pakota kissan suu auki pienellä jakoavaimella.Työnnä pilleri suuhun ja iso fileepihvinpala perään. Pidä päätä pystyasennossa ja kaada puoli litraa vettä kurkkuun jotta pilleri huuhtoutuu alas.

Pyydä puolisoa viemään sinut ensiapuun ja istu rauhallisesti hiljaa kun tohtori tikkaa sormesi ja käsivartesi sekä poistaa pillerin jämät oikeasta silmästäsi. Poikkea matkalla huonekalukauppaan ostamaan uusi pöytä.

Soita eläinlääkärille ja pyydä kotikäyntiä.

II. Kuinka koiralle annetaan pilleri
1. Kiedo pilleri pekoniin.
2. Se siitä."

Ilojuhlia on ilo juhlia

Valmista on

Viikonloppu on mennyt, paluu arkeen, aurinkoiseen mutta kylmään. Ehdottomasti valoisaan.

Perjantaina olin ajatellut siivota. Ja valmistaa jos mahdollista joitakin leipomuksia etukäteen lauantaina saapuvia vieraita varten. Pöydän kattaus. Kaupassa käynti. Niin ettei lauantaina olisi niin tulenpalava kiire.
Perjantaina käytiin kaupassa. Miehen kanssa. Hän oli kuskina. Ei niin, ettenkö itsekin osaisi tai uskaltaisi ajaa pääkaupunkiseudun kauppakeskukseen. On vain niin mukava istua apukuskin puolella ja miettiä ostoslistaa (ellei paperilla) tai katsella maisemia. Kauppakeskuksessa teen yleensä laajemmankin kierroksen kuin vain ”Herkussa” käynnin. Silmäilen läpi taloustavarat (nyt pääsiäiskattaukset) sekä kukka- ja kirjaosaston.

Rivakasti etenin kukkien luo ja valitsin pikkunarsisseja ja helmililjan. Narsissit olohuoneeseen ja ulos, helmililjan keittiön pöydälle. Vielä keltatulppaaneja olohuoneen pikkupöydälle. Mies kulkee vieressä ja hoputtaa eteenpäin. – Meidänhän piti vain käydä ruokakaupassa. - Niin mukava Mies, muuta karu totuus on, ettei häntä voi ottaa mukaan ”vain katselemaan”. Hermostumme molemmat ja olemme suuttuneita ja tyytyväinen olo on kaukana.

Nyt suora suunta elintarvikepuolelle. Ja sitten kohti kotia. Yllätysnopea kaupasta ulos selviäminen: alle tunnin. Hyvä minä (tai Mies)!

Kotonakin päätettiin ihan kummia: jätettäisiin kaikki puuha seuraavaan aamuun aikaiseen.

Aamulla heräilin jo ennen kuutta ja aloitin heti (olen aika järjestelmällinen ja tehokas kun aloitan; vauhtiin pääseminen vain tuottaa usein ongelmia). Mustikkapiirakka uuniin, rahkapiirakan pohja jääkaappiin tekeytymään. Rahka, kerma, munat ja sokeri sekä sitruuna kulhoon, sekoitus ja jääkaappiin. Kardemummakakun ainekset esille: munat ja sokeri odottamaan vatkausta, voin sulatus. Jauhot ja kardemumma.

Parsakaali-kukkakaaligratiini odottamaan uunin vapautumista. Puikulaperunoiden kuoriminen (kylläpä ovat minejä). Suppilovahveromuhennos hautumaaan. Puolukkakiisseli jäähtymään. Kermavaahdon vatkaus jäisi iltaan. Keittiön järjestämistä. Vessan pesu. Mies imuroi olohuonetta, käytävää… Pölyjen pyyhkimistä. Puhtaat pöytäliinat. Kattaus. Kukkien asettelu. Viime hetken lähikaupassakäynti.

Kello yli yhdentoista. Yhdeltä alkoivat serkun ja vaimonsa 40-vuotissynttärit. Suihkutus ja meikkaus, föönaus ja vierasvaatteet päälle ja valmis lähtöön. Niin Mieskin. Lahja mukaan, korttikin. Matkan varrella vielä pari pysähtymistä: ruusut päivänsankareille sekä pääsiäismunat lapsillensa.

Lähellä juhlakotia muistin kalan. – Sinunhan piti suolata lohi savustusta varten, sanoin Miehelle. Suolaamatta oli kala. Ei hätää. Olimme sopineet Vanhimman tyttären kanssa, että hän juhliessamme kävisi laittamassa possufileen paistumaan, soitto ja hän suolaisi kalankin.

Juhlassa oli mukavaa ja leppoisaa. Synttärisankarit nuoria ja kauniita, vaikka omasta mielestään ”jo nelikymppisiä”. Ilojuhla.

Kotona juhlavaatteet henkareille ja ”taistoon”. File uunissa kypsyi, Mies aloitti kalan savustuksen. Minä tein vihersalaatin, katoin keittiön pöydälle noutopöytää. Juustot, viinirypäleet ja paprika. Leivät (oma tekemä jäi tekemättä), levite. Tapasherkkuja. Mäti, smetana ja sipuli saapuisivat pöytään viimeiseksi.
Keittiön huiskis haiskis -tunnelmaa

HUH! Ehdittiin! Kaikki valmistui aikanaan, paitsi puikulaperunat ennen aikojaan. Ovat niin herkkiä, että jos vähänkin liian kauan keittyvät, muhentuvat – emännän kauhuksi – ihan muusiksi.

Ystävä ja hänen miesystävänsä saapuivat. Ystävä(tär) on myös Miehen mieluisa ystävätär. On vuosia sitten ohjannut musiikillisesti pelimanneja, joissa Mieskin harjoittelee. Avarasydäminen ja terveesti itsellinen. Herkkä skottimies hänet valloitti ihan yhdessä asumiseen asti. Skottimies ja koiransa.

Meillä Mies soittaa harmonikkaa, ystävätär on viulisti, joka ei soita enää viulua säännöllisesti. Miehensä sanoi vain yhden kerran kuulleensa soitantaansa, lyhyesti. Meillä on viulu, jonka ostin Mellin kotihuutokaupasta lapsenlapsi Ukkoa varten (on vielä liian iso viulu hänelle) ja jonka Mies kunnosti. Hän nouti viulun, ystävätär suostui yhteissoittoon ja niin saimme kuulla pari numeroa. Pelimannimusiikista Kyyrän Matin polskan (yksi lempparini) sekä merimiesvalssin Meren aalloilla. Oi, miten mukavia muistoja mieleen nousi, herkistyin ja kuuntelin. Niin nautittavaa.

Eikä ystävätär poissulkenut uusintaa – sitten joskus.

Kaikesta nautittiin: seurasta, ruoasta, viinistä – ja Scotch Whiskystä.

Ruokaa jäi paljon – en koskaan ole oppinut kokkaamaan ”vain pienesti”. Sunnuntaina rääppiäiset Tyttärille perheineen.

C´est la vie!

Aamukahvia

Joskus aamuisin on aikataulussa aikaa juoda ajatellen aamukahvi ja lukea päivän sanomalehdet - kuten nyt juuri.

Mittaan veden kahvinkeittimeen: neljä kupillista (noin mukillisen siitä juon, mutta yksi mukilllinen hankala suodattaa), sitten kahvimitalliset ja keitin porisemaan. Avaan kuivauskaapin oven. Ovi narisee. Keittiö remontttiin, haluan. Jo olisi aikakin (tämä keittiö on vuodelta 1971, uljas uusi silloin, ei narissut ovet tai hilseilleet pinnat (Eivät minunkaan, silloin.))!

Ei ole samantekevään, millaisesta mukista aamujuomansa juo. Silmät harhailevat kaapissa. Hmm... mikähän kahvikuppi tai -muki sopisi tälle aamulle? Käsi ojentautuu kohti hyllyä. Muumi-mukiko? Mutta mikä niistä? Sormet kiertyvät Mörkö-mukin korvan ympärille. Tästä tykkään erikoisesti. On vain pidettävä varansa; jos aamu toisensa jälkeen ottaa Mörön kahviseuraksi, on mietittävä miksi. Nyt ei mörköillä. Sormi vetäytyy takaisin.

Entä tämä Bengtskärin majakalta muistoksi ostettu mukiystävä? Tästä on aina mukava juoda; niin avara ja merellinen. Tuo vaaleanpunainen Rakkaus-muki ei ole myöskään hassumpi; valitsenko sen? Ja tuolla: Vanhin Tytär aikoinaan muutti, mutta mukinsa jäi, Autumn-muki, söpö-söpoläinen.

Paratiisi-kahvikuppi sopii aina ja ainakin silloin kun on juontiseuraa, siis vähän "fiilinpi" kattaus. Taika-sarjan satumetsään ihastuneena ostin kaksi sarjan isoa mukia. Niitäkin käytän useasti; yllättävän mukavaa on pienenkin tilkan juominen niistä. Mustat Teema-mukit ovat Miehen, hän ei muita "höpsötys"-mukeja käytä. Enkä minä mustiansa.

Valitsen ohutreunaisen ja hempeän Autumn-mukin. Siinä karhunvatukat kypsyvät ja syksyn lehdet lepattavat ruska-väreissä. Iso kärpässieni loistaa punaisena. Tiheikön väki valmistautuu talveen ja unetukseen. Tällä heräillään uuteen kevääseen. Herään unimukista. Nurinkurista mukavaa.

Savesta

Savikulho (maalauskokeilu)

Lapsena en käyttänyt muovailemiseen muovailuvahaa. Vain savea, jota yllin kyllin oli lähipelloilla ja ojien varsilla. Kauppaleikkeihin tein leipiä, pullapitkoja, kuppeja ja kannuja. Aurinko ja kesä kuivattivat tuotokset, jotka kestivät leikit miten kestivät - aikansa. Vesiväreillä savitöitä maalasin ja koristelin; tumma, harmaa savi himmensi kirkkaat värit.

Torstaisin olen käynyt paikallisen kansalaisopiston keramiikkapiirissä Ystävättären kanssa. Mukavaa on muotoilu ja saven vaivaus – tulokset vain kovin kaukana niistä mielikuvista, joita haaveileva pää tuottaa. Kun alusta aloittaa, niin harjoituksia ovat työt. Mutta mieluisia. Pari naisfiguuria, kulho, johon maalauskokeilua. Ystävätär (Näpsä) on nopea taitaja: hetkessä hän muotoilee kulhoja, maljakoita, savimunia, pupuja jne.

Dreijattu "kukkapurkinalunen"
Dreijaustakin olen kokeillut. Sepä on minusta vaikeaa! Saven keskittäminen keskelle dreijaa, ettei liikkuisi kuin itsellinen vaan olisi ohjauksessani. Kolme pientä ”kulhoa” dreijasin. Tyytyväinen olin: saven keskittäminen, pohjan veto ja reunan nostaminen onnistuivat.

– Nämä olen tehnyt, näytin Miehelle kotona. – Ai, ovatko ne kukkapurkin alustoja? – Hmm… Sopivat niiksikin, vastasin suopeasti.

Kässäläiset vielä kerran

Olen tosi tyytyväinen, että sain itsestäni puristettu tuon matkajutun tänne; juttu sinänsä ei pitkä tai vaikea...
Henkilögalleriasta vieä:

Klaara
klaaraa kaikki ja järjestää. Organisaattori numero 1.

Reginella
tarka ja harkitseva. Miettii ja punnitsee - ja ostaa jos tarvitsee.

Vieno
kaikesta nauttiva. Menee minne vaan ja nukkuu missä vaan. Elämänymmärtäjä.

Punaruusa
kaunosielu taiteen ystävä ja tekijä. Huumorintajuinen ja kekseliäs.

Melli
neulomisen mestari. Neuloo missä ja mitä vaan. Sai jo koulussa erityisluvan neuloa joillakin oppitunneilla.

Näpsä
on näppärä kaikissa käden taidoissa. Uskomattoman energinen huushollin järjestelijä!

Hanhikki
ihan jees-tyyppi, hänkin!

Näkyvissä

Kakku; ei kardemumma vaan tiikerimäisempi

Perjantaina iltapäivästä minä ja Mies noudimme optikolta uudet silmälasimme. Molempia tyydytti valintamme, tavanomaiset ja arkiset kehykset. – Nämä sopivat teille oikein hyvin, käytännölliset, ettehän varmaan vaihda kehyksiä joka vuosi. Emme vaihda. Edellisistä lasinvaihdosta oli itselläni jo viisi vuotta. Viime aikoina lähinäkemisen kanssa oli vaikeuksia. Tai siis: näin ihan lähelle (tosin jotkut tuoteselosteet painetaan nykyisin niin pienillä kirjaimilla (!), mutta tarkasti vain hyvässä valossa. Nyt näkyy kaikki!
Myös kaikki kodin pölyt ja murut. Inspiraation siivoamiseen tulisi iskeä pikimmiten, ennen loppuviikkoa: lauantaina tulossa toivottuja vieraita.

Mietin lauantaista ruokalistaa. Kalaa Ystävälle, joka ei syö lihaa. Miehensä syö kalaa, mutta rakastaa (kuulemma) myös runsasrasvaista lihaa (on tulossa ensi kerran meille; siksi varsinkin puunausinnostus (ensivaikutus)). Siis Mies savustaa kalaa pihasavupöntössä ja minä yritän taikoa TuulisMamman herkkuja miesvieraalle:

" Toinen suosikki näin talviaikaan on uunioskari, joka tehdään köyhänmiehen rosvopaistin ohjeella:Maukasta äijäruokaa parhaimmillaan

N. 1.5kg porsaan grilliluita (tai possun niskaa/lapaa, läskeineen ja nahkoineen)
1rkl merisuolaa, salviaa, rosmariinin oksia muita yrttejä , chilihiutaleita tai mustapippuria, valkosipulin kynsiä, sipuli
1 dl vettä (kaljaa/punaviintä)
Laita grilliluut leivinpaperin päälle ja suolaa molemmin puolin. Levitä muut mausteet toiselle puolelle. Rullaa keräksi.
Laita (savi)pataan pohjalle vettä (kaljaa/punaviintää)ja sipulit. Grilliluurulla pystyasentoon pataan.
Kuumenna uuni 250 aseeseen. Laita pata ilman kantta n. kymmeneksi minuutiksi uuniin, jonka jälkeen sulje kannella ja anna hautua 5-6 tuntia 125 asteessa. Hieman jäähtyneenä poista luut.

Sopii hyvin kaalimuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Rosvopaistia syöneenä väitän tämän olevan melkein yhtä hyvää.Kokonainen paisti maustetaan mielellään edellisenä päivänä."

Kaipa sinne pataan käy kaikenmoinen possuliha? Uskon niin.

Puikulaperunoita, salaattia ja omatekoista leipää, juustoja. Viiniä. Jälkiruokana karpalojäähdyke? Kahvin kanssa rahkapiirakkaa, kardemummakakkua ja - suklaata?
Lauantaiksi on hyvä suunnitella ja valmistaa etukäteen niin paljon kuin mahdollista, koska jostain kumman syystä juuri tälle päivälle täsmäsi monenmoista: keramiikkapiirin rakupoltto aamusta iltapäivään, kutsu pikkuserkun ja vaimonsa 40-vuotisjuhliin (iltapäivätilaisuus). Rakupoltto jää minulta valitettavasti väliin, synttäreille molemmat mieluusti menemme. Ja sieltä kotiin hyvissä ajoin ennen kello 18.00.

Vielä yksi meno lauantaiksi: silloin yleensä aamusta käyn työtoverin kanssa vesijuoksemassa (lue: jalkoja liikuttamassa kuin pyöräiltäessä. Olen hitain kaikista. Tämä on karu totuus.) - Mutta sen (vesijuoksun) voi mainiosti siirtää sunnuntaiksi, sanoi ymmärtäväinen työtoveri.

Metaformoosi :)

Kuva vaihtui profiiliin. Tyttönen vaihtui tyttöseeen, mummunaisen joitakin vuosia sitten savesta muotoilemaan kuuliaiseen lettipäähän. Aika samanlaisia, tuttuja toisilleen.

Kässäläiset matkalla V ja VI

Luku 5
Emännän ja isännän huomassa enkeleitä luomassa

Nyt olikin jo aika ajaa kohti isäntäperheen maalaiskotia. Olimme varanneet mukaan askartelumateriaalia, tarkoitus oli yhdessä luoda paperienkeleitä ja opettaa niiden tekoa myös emännälle. [Paperienkelit olivat kovin suosittuja tuolloin.]

Isäntäväen kotina oli 1920-luvulla rakennettu suurehko talo. Pihapiirissä oli navetta (ei enää käytössä) ja lampaita lampolassa. Oli kanoja ja kukko. Pihaan oli kaivettu myös viehättävä lampi. Harmaa karvapallo juoksi kartanolla: Murre-koira. Pieni kissa tutki valppaana vieraita. Meitä tapaamaan oli saapuneet myös Klaaran tuntema nuori perhe: äiti, isä ja kaksi tytärtä.

Itse talossa aika tuntui pysähtyneen: huoneet olivat isoja ja matalahkoja, kalustus vanhaa ja talon hengen mukaista. [Jännää: kun Sofi Oksasen kirjassa Puhdistus kirjan alussa Aliide katselee pitsiverhojen takaa pihallaan makaavaa Zaraa, huomaan kuvitelleeni tuon kohtauksen emäntämme pitsiverhojen takaa. Se talo, se piha, se pitsiverho, se tunnelma – se maa ja aikakausi. Hmm…]

Ruokahuoneen iso pöytä tyhjennettiin, sille leviteltiin enkeleiden tekotarpeet ja pian suihke ja suhina kävi, kaikki olivat työn touhussa. Näpsä toimi tässä osaavana ohjaajana ja enkeli toisensa jälkeen valmistui. Tauolla kahvia ja omenanyyttejä.

Klaara halusi vielä vaihtaa kuulumisia kukkakauppiasystävänsä kanssa ja lähti Viljandin keskustaan. Mukaansa hän sai Vienon ja Mellin. Me muut jäimme saunomaan.

Ensin saunoimme minä, Punaruusa ja Näpsä. Sauna oli rakennettu vanhoista hirsistä paikalle, jossa aikaisemmin oli sijainnut savusauna. Saunarakennus oli toisenmoinen kuin tavanomainen suomalainen: löylyhuone, pesuhuone ja pukuhuone niin kuin meillä, mutta näiden lisäksi lämmityshuone. Huone, jossa puita säilytettiin ja josta lämmitettiin kiuas ja lisättiin siihen puita. Näpsä kun kävi puita lisäämässä sanoi, ettei sytykkeistä ollut pulaa: kuumuutta hehkuvan kiukaan tulisijan vieressä oli iso pino sanomalehtiä!

Autuus oli kylpeä! Vihdat olivat valmiina, kuumaa ja kylmää vettä riittävästi. Ja löylyt! Vettä heitettiin pyöreille, mustille luonnonkiville: kuului pehmeä sihahdus ja makoisa kuumuus helli meitä lauteella istujia. Ah, onnea!

Saunasta johti pieni polku talolle: polun toisella puolella monikymmenvuotiaat tammipuut, toisella puolella pelto, jonka takana taivaanrannassa laskevan auringon viime oranssipuna. Pihaan isäntä oli virittänyt grillin ja kaiken kruunasi taivaalla kumottava kuu-ukko.

Kun kaikki olimme saunoneet (ne Viljandissakin ”piipahtaneet” (2 tuntia)) oli aika taasen – syödä. Ruokavadit kiersivät ja nopeasti tyhjentyivät. Emäntä tarjoili oman perunamaan perunoita, kaalikääryleitä, grillattuja makkaroita, salaattia. Emme olleet vieraskoreita. Isäntä oli ostanut jälkiruuaksi sekä suklaa- että persikkakakun, jotka nekin melkein nautimme loppuun kahvin ja teen kera.

Saunomisen ja runsaan aterian jälkeen jaksoimme valvoa puoleenyöhön; sitten sitkeintäkin alkoi nukuttaa.


Luku VI
Lähtö ja kotiintulo

Lähtöaamu valkeni yhtä kauniina kuin muutkin aamut tänä ilmojen suhteen kummana kesänä [Kesä 1999 oli kaiketi yhtä kaunista päivää? En muista.] Kiittelimme ja hyvästelimme isäntäväen. Emäntä lahjoitti meille jokaiselle villalankaa omien lampaittensa villasta, sitä pässin pökkimää sukkalankaa! Klaara yritti pelästyttää emäntää: - Taidamme tulla ensi kesänä ja viipyä koko viikon. – Joo-o, saatte sitten kitkeä kasvimaatakin, sanoi emäntä. Vielä käynti muutamassa kaupassa ja sitten ( Mellin auton käyntiintyöntämisen jälkeen) kohti Tallinnaa. Oli mukava nähdä seudut, joiden halki olimme ajaneet pimeässä, päivänvalossa. Lempeää maisemaa, jossa jo häivähdys alkavaa syksyä. Haikaranpesiä. Nyt onnistuimme saamaan lihapiirakoita; ja vielä yksi pysähdys: kahvipaikka, jossa jotkut nauttivat myös lihaseljankaa.

Tallinnan Merekeskuksessa teimme viimehetken ostoksia: Klaara osti itselleen hiuslisäkkeen ja minä Miehelle olutpakkauksen, jonka Vieno ja Reginella ystävällisesti suostuivat ottamaan väliinsä auton takapenkille (mihinkään muualle se ei olisi enää mahtunutkaan).

Katamaraanille ajo sujui kommelluksitta. Virolainen tullimies oli kyllä ankaran näköinen ja olisi halunnut kurkistaa Mellin auton takakonttiin. Selvitimme, että jos auton moottorin sammuttaa ja takakontin avaa auton avaimella, auto on työnnettävä käyntiin. Jonka jälkeen tulli heilautti kättään. –Menkää!

Istumapaikkoja emme onnistuneet löytämään, mutta kun pari lihavaa leidiä istahti lattialle, jo paikalle saapui pelastaja: herrasmies henkilökunnasta johdatti naiset istumaan ensimmäiseen luokkaa (jossa siis oli vapaita paikkoja).

Suomen tullista selvisimme kommelluksitta läpi, myös ne Emännän Miehelle lähettämät kymmenen perunaa. Mellin auto työnnettiin katamaraanista viimeisenä. Helsingissä Vieno saatettiin kotiovelleen. Sinne hän jäi vilkuttamaan kainalossaan iso tomaattimehupurkki. Punaruusa jatkoi Tampereelle. Melli ajoi korjaamolle, me muut kotiin.

Kotona tämä mummo meni Miehen, lapsen ja lastenlasten kanssa saunaan ja sitten nukkumaan. Matka oli tehty ja kaikki oli hyvin.

Aamusta iltaan

Hääpuku

Lapsenlapsista nuorin, Hääpuku, on kuusivuotias. Hän on päiväkodin esikouluryhmässä. Tänään heillä oli isovanhempien päivä. Oma työpäiväni alkoi vasta kello 11, joten minulla oli mahdollisuus päästä nauttimaan pienten päiväkotilaisten ja heidän ohjaajiensa järjestämästä juhlahetkestä.

Vipeltäjät, Taapertajat, Temppuilijat… kaikki esiintyivät. Hääpuku ja ryhmänsä muut tytöt esittivät kevään tuloa kuvastavan tanssin. Pojat hoitivat soittopuolen: rummut, palikat, triangelit. Esitystä tukevaa musiikkia tuli taustalta. Katselin lapsenlastani, nuorinta ja jo kohta koululaista. Tuntui suloiselta mutta myös haikealta. Tuo ajankulu…

Töissä työtoveri tarjoili täytekakkua: hänelle oli syntynyt viides lapsenlapsi.

Illalla Miehen soittoharjoitukset kera pelimannikavereiden. Me naiset osallistumme kuulijoina ja toistemme seurasta nauttien. Miesten harjoitusiltoja on kerran kuussa ja emännöimme ja isännöimme vuorotellen. Illan aloittaa emännän omanlaisensa tarjoilu. Kun miehet musisoivat, me naiset istumme ja kuuntelemme, juttelemme niitä näitä, nautimme lasillisen viiniä (tai pari). On rentoa ja mukavaa ja musikaalista.
Tämä ilta alkoi valsseilla: Tuusulan järven rantaan sekä Rantakoivu. Ja jatkui tutuilla suomalaisilla sävelmillä.

Kun varsinaiset harjoitukset olivat päätyneet, illan isäntä ilahdutti meitä laulullaan ja soitollaan. Hänen soittimensa on harmonikka. Saimme mm. kuulla hienon tulkinnan laulusta Kuljen yksin autiolla tiellä (venäläinen kansanlaulu):

” Yksin kuljen autiolla tiellä
halki seudun aavan, sumuisen.
Yö on vaiti, hiljaisina siellä
tähdet vilkkuvat vain toisilleen,
tähdet vilkkuvat vain toisilleen.

Öinen taivas tumman kaaren lailla
kietoo tienoon siniloistollaan.
Miksi mieleni on rauhaa vailla?
Elon onneako odotan,
elon onneako odotan?
---
Öin ja päivin hellän äänen soisin
lemmenlaulun mulle laulavan.
Toivon, että nukkuessa voisin
aina kuulla tammen huminan,
aina kuulla tammen huminan.”


Niinpä, kello on jo yli yksi: on aika mennä nukkumaan. Toivon, että "nukkuessa voisin aina kuulla tammen huminan.”

Kirjoista jotakin

Vapaapäivä. Niin nimitetään ei-työpäivää keskellä arkiviikkoa. Minulla on tänään vapaapäivä. Vai onko tämä kuitenkaan vapaapäivä, päivä antaa ajatusten hiipiä hissukseen tietoisuuteen, ajelehtia vailla suunnitelmia yhdestä mielikuvasta toiseen. On ja ei.

Lukemaan en taida ehtiä (tuo ”ehtiä”-sana on oikea hirviö). Haluamaansa kun ajan ottaa mistä tahansa, melkein. Mutta kun minä haluan lukea kiireettä. Niin että halutessani voin viitata kintaalla kellolle ja tunneille ja vain istua tai loikoilla tai kävellä tai vaihtaa huonetta tai juoda teetä ja mutustella leipää – ja samalla lukea. Mieluummin kirjan alusta loppuun. Ainakin ennen näin oli aina. Nyttemmin osaan lopettaa tarvittaessa ja jatkaa lukemista myöhemmin. Minulle tämä "uusi" tapa merkitsee jonkinmoista taantumista, lukukokemuksen tuoman tunne-elämyksen pirstoutumista.

Olen aloittanut Toni Morrisonin: Armolahja (Tammi 2009). Olen lukenut muutamia hänen suomennettuja teoksiaan ja niistä eniten koskettanut on ehkä tunnetuin Minun kansani, minun rakkaani. Minua viehättää Toni Morrisonin kirjoitustyyli, joka muistuttaa taitavasti solmittua, monikirjavaista ja moniselitteistä kuvakudosta: langat solmittu toistensa ja loimien lomaan. Aika ja paikka liikkuu ja risteytyy. Niinkuin tässä nyt aloittamassanikin. Kovin tummia ovat elämän kudelangat ja raskaita siinä, mutta miten muuten voisi ollakaan? Kerrotaanhan Amerikan orjakaupan alkuajoista.

Aloitin eilen kirjan Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa (Otava 2009). Kirja toisensa jälkeen murehdin erityisopettaja-kirjailijan mukana niitä vaikeuksia, joita erilaisilla lapsilla on elämässään. Toivon toivoa. Haydenin kaltaisia opettajia/ihmisiä/läheisiä tarvitaan kaikkialla. Luettuani olen luvannut kirjan Nuoremmalle tyttärelle, joten tuo lupauskin kannustaa jatkamaan lukemista pikimiten.

Kirja-alennusmyynnistä ostin yrttien viljelystä ja käytöstä ja niiden tuottamasta ilosta kertovan teoksen Anna Bergenström: Annas örtagård (Bonniers 2005). (En ole löytänyt sitä suomeksi, lieneekö ollenkaan suomennettu?) Nyt lumisateen peitellessä yhä uudelleen ja uudelleen kolatut ja kolatut pihamaat kevään ja kesän suunnittelu antaa syvää mielihyvää!

9.luokkalainen lukevainen nuorinainen mietti, mitä seuraavaksi. Suosittelin Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1996). Kun näin kysyjän seuraavan kerran utelin, oliko jo kirjan lukenut. – Olen lukenut. – Mitä pidit? – Kirja oli – järisyttävä, ihan tajuton, mikä lukukokemus!! Niin minustakin oli - ja on.

Kässäläiset matkalla IV

Reginella on kaukaisen planeetan prinsessa, jonka on luonut mestaripiirtäjä Giorgio Cavazzano

Luku 4
Kaikenlaista - työntämistäkin

Maukkaan aamiaisen jälkeen me kaupunkilaiset siirryimme ulos raikkaaseen ilmaan odottelemaan matkatovereitamme. Tarkoituksena oli suunnata ensimmäiseksi paikalliselle torille ja sitten kauppoihin.

Mellin autoa ei vaan kuulunut. Odottelimme ja odottelimme. Mikä kiire tässä olisi. Viimein Melli porukoineen saapuikin ja hienoisen myöhästymisen syy selvisi: Mellin auto ei ollut ottanut käynnistyäkseen. Itse asiassa se ei ollut käynnistynyt ollenkaan virtalukosta starttaamalla. Autoa oli pitänyt työntää ja siinä työntövauhdissa yrittää käynnistää. Joka yritys onnistui. Kerran käynnistyttyään auto sitten hyrräsi ja oli mallikas ja kulki tasaisesti ja kuljettajan tahdon mukaan – aina seuraavaan pysähtymiseen ja moottorin sammuttamiseen saakka. Auto siis piti tästedes aina työntää käyntiin!

Tämä vastoinkäyminen otettiin tyynesti vastaan. Porukassa työnnämme. Nyt siis vain kiireesti toria katsastamaan. Torilla olikin monenmoista ostettavaa. Reginella oli arvioinut ostovimmansa ihan alakanttiin ja joutui melko pian torille saapumisen jälkeen lainaamaan kruunuja. Kelläpä muulla niitä ylimääräisiä kruunuja olikaan mukana ellei – Klaaralla.

Torilta jatkoimme (Mellin auton käyntiintyöntämisen jälkeen) Viljandin kauppoihin. Keskustassa sijaitsi Klaaran virolaisen ystävän kukkakauppa, johon poikkesimme kauppiasta tapaamaan. Sitten taasen (Mellin auton käyntiintyöntämisen jälkeen) shoppailemaan.

Klaara tiesi Viljandista kuvataiteilijan, joka maalasi kissoja. Hänen luokseen matkasimme seuraavaksi (Mellin auton käyntiintyöntämisen jälkeen). Klaara ei ollut sopinut menostamme ja taitelija ei ollut kotona. Tulisi kyllä vielä iltapäivällä. Sovittiin, että sitten saapuisimme uudelleen. Siirryimme taasen keskustaan (Mellin auton käyntiintyöntämisen jälkeen). Nyt olisi hyvä saada jotakin syötävää, olimmehan juoneet jossain välissä vain kahvit ja teet erilaisten suolapirukoiden ja Napoleoninleivosten kera. Taas kerran luotimme Klaaraan: hän tiesi hyvän ruokapaikan ja sinne päädyimme. Ruoka oli hyvää, kukin söi haluamaansa: pippuripihviä, possun filettä, kotletteja ym. ym. Ravintolassa lounasti muitakin suomalaisia kuin me; tuttaviaan tervehtivät sekä Punaruusa että Klaara.

Iltapäivä oli pitkällä kun ajoimme kohti kissa-taiteilijan kotia (Mellin auton käyntiintyöntämisen jälkeen). Meidät otti ystävällisesti vastaan iäkäs taiteilijatar. Suloisia kissatauluja ei ollut myyntiin, mutta tilauksia taiteilija vastaanotti ja niitä tehtiinkin. Rouvan syntymäpäivä osui vierailuumme, joten Klaara ja Melli virittivät onnittelulaulun: ”Sinulle toivoa tahtoisin, jotakin oikein hyvää…” Päivänsankari tarjoili omenapiirakkaa ja –mehua.

Ja sitten oli aika suunnata kohti emännän ja isännän kartanoa. Joten ei kun Mellin autoa työntämään. Jostain syystä muutama matkalainen yritti tässä vaiheessa jäädä autoon istumaan, mikä kirvoitti Klaaran huulilta nuo kuolemattomat sana: -Elävä liha pois autosta kun työnnetään ja käsijarru pois päältä!

Kässäläiset matkalla II ja III

Neiti Näpsä (Roopen sihteeri) Don Rosan taiteilemana

2. luku
Fantasia-laiva on lastattu…

Ajoimme autokannelle, joka oli täpötäynnä eri kokoisia ja näköisiä autoja. Juuri ja juuri saimme hyvin kohtuukokoiset automme parkkeerattua muiden jatkoksi. Mutta me… Miten ikinä onnistuisimme puikkelehtimaan pois autokannelta pitkin kapeita kulkukuja? Miten mahtua pikkiriikkisestä raosta, jonka toinen puoli on seinää ja toinen rekan kylkeä? Reginella mahtui, minä Hanhikki-ei niin laiha, menin kiemurtelemalla nippa nappa, Näpsä ja Melli sekä Vieno (nuo solakat) mallikkaasti. Nyt oli Klaaran ja Punaruusan vuoro. – Ei mahu! sanoi Punaruusa. – Kyllä läski kasaan menee! sanoi Klaara ja näytti mallia ja meni. Mutta kapea on kapea ja kun siitä yrittää Punaruusa ahtaanpaikankammoineen, niin ei onnistunut läpipääsy. Tuli hienoinen paniikkitunnelma, mutta tilanne ratkesi onnellisesti: miehistö riensi apuun, heidän opastuksellaan Punaruusa ja Klaara pääsivät toista reittiä ja hissillä suoraan info-kannelle.

Vapaita istumapaikkoja samassa paikassa seitsemälle ei löytynyt mistään. Väljää oli vain ulkokannella (oli elokuu) ja sinne me päädyimmekin. Laitoimme kaksi ulkopöytää yhteen lähelle sisälle johtavaa ovea, josta lämmintä sisäilmaa virtasi mukavasti. Katoimme pöytää yhteiset eväät: kahvia, kivennäisvettä, hanhenmaksamakkaraa, maustemakkaraa, tummaa leipää, juustoa, suolakeksejä, chipsejä, suklaata, pipareita, karkkia ym. Näin matka sujui syöden ja jutellen, oikein rattoisasti. Vuorotellen käytiin ostoksilla. Muutama tunti ja olisimme Tallinnassa.

PUNARUUSA =Roopen nuoruudenaikainen rakastettu.
3. luku
Hei, Viljandi, täältä me tullaan!

Ilta oli jo pitkällä ja Tallinnassa pimeää. Tankkasimme edullista polttoainetta (säästö se on pienikin säästö) ja ajomatka kohti Viljandia alkoi. Tie oli hyvä ja suora ja Klaaran kaasujalka painava. Melli yritti pysyä perässä omalla autollaan. Klaara vilkuili peiliin: - Mitä se nyt Melli hiljentää, enhän aja edes ylinopeutta. Kännykkäni pirahti soimaan: - Hiljentäkää nyt ihmeessä, muuten jäämme ihan jälkeen. Toisen perässä ajaminen on hankalaa ja näin pimeässä kaksin verroin sitä. Klaara nosti vauhtivarpaan kaasulta ja ajaa köröttelimme tasaista vauhtia. Ihailimme upeaa tähtitaivasta ja mystisen punertavaa kuun puolikasta. Pieniä otuksia vilahti aika ajoin. – Mitähän nuo ovat? kysyin Klaaralta. – Kettuja.

Klaara, vanha Viljandinkävijä, tiesi matkan varrelta lihapiirakkakioskin, joka oli auki 24 tuntia vuorokaudessa. Tuo kioski piirakoineen olisi välietappi ennen Viljandia. Mutta pettymys: kioski oli kyllä auki, mutta piirakat loppu. Juotavaa saimme.

Puolenyön jälkeen olimme perillä. Klaara muisti kadut ja tiet ja osasi suoraan isäntäväkemme kaupunkiasunnolle. Siellä he olivatkin jo vastassa ja lämpimästi toivottivat meidät tervetulleiksi. He olivat järjestäneet majoituksen siten, että osa meistä nukkuisi kaupungissa, osa siirtyisi isäntäväen maataloon kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkiin jäimme minä, Klaara Reginella ja Vieno. Punaruusa, Melli ja Näpsä ajoivat isäntäväen kanssa kartanoon (n. 10 km matka).

Nukuimme hyvin. Aamulla meidät herätti Klaaran herätyskello (Klaara tosin heräsi ennen sen soittoa). Aamupalaksi emäntä oli varanut herkkuja: leipää, voita, juustoa sekä kunnon silavaista possunlihaa. – Tätä odotinkin, hyvää läskiä! iloitsi Vieno. Emännän omasta kasvimaasta oli tomaatteja ja kakku oli leivottu omien kanojen munista.

Kartanossakin oli heräilty: sielä herätyksen suoritti arvokas kukko kiekumalla sekä lampaat määkimällä. – Mutta nekään eivät pärjänneet aikaisin heräämisessä Näpsälle, sanoi Melli.

Mitä sitten tapahtui? Tarina jatkuu…

Kera miehen messuilla

Kevättä ikkunalla

Hieno kevätpäivä menoillaan! Ja kevättä rinnassa tuntui olevan miehellä, kun yllätti minut ehdottamalla, että – Mentäisiinkö Antiikki- ja keräilymessuille? Niin mentiin. Vaikka olen kova kirpputorikiertelijä, antiikkimessuilla Helsingissä en ole koskaan ollut, eikä mieskään.

Messut alkoivat aamusta mukavan verkkaisesti: messuvieraita ei tungokseen asti, oli rauhallista ja väljää. Ja paljon, paljon kaikenlaista kaunista katseltavaa. Antiikin hinnoissa lama ei vielä näkynyt, tai ainakin minun kukkarolleni useimmat haluttavat esineet olivat liian kalliita.

Mies katseli kaikkea esillä olevaa, varsinkin astioita, sillä silmällä, että: - Onkos meillä kotona samanlaisia? Jos vastasin myöntävästi, hän tivasi: - Missä ne meillä on? Tilannetta helpotti/helpottaa se tosiasia, ettei hän todellakaan muista/tiedä/ole oikeasti kiinnostunut kodin esineistöstä. Ja voin melko hyvällä omallatunnolla sanoa: - Ei, ei meillä kai tuollaista, ei ainakaan ihan tuollaisia.

Messuilla hän yllätti minut huomaamalla, että eräällä hyllyllä seisoi myytävänä samanlaisia viinilaseja, joita olimme saaneet 70-luvulla häälahjaksi. – Katso nyt, maksavat näin paljon per kappale. Missä meidän lasit ovat? – Voi, niistä rikkoutui osa, loput olen jossain vaiheessa myynyt kirppiksellä. Mies voivotteli, hänen mielestään olin toiminut epäviisaasti, olisi pitänyt lasit säästää.

Jatkettiin kiertelyä.

Jonkin aikaa katselin mustaa peltitarjotinta, melko isokokoista ja kulunutta. Kohtuuhintaista. – Katso, tämän voisi viedä rantasaunan tupaan, sinne pöydälle. Tämän päällä voi mukavasti ja turvallisesti polttaa kynttilöitä. – Ei se käy, tarjotin on aivan liian iso. Eihän pöydälle sitten enää muuta mahtuisi. Ei kai sitten.

Jatkettiin kiertelyä.

Mutta kuitenkin: tarjotin jäi mietityttämään minua. – Entäs meille kotiin, jos ostaisin sen sinne? – Ei sille ole meille paikkaa. Kaikki paikat ovat niin täynnä. Ensin pitää jotain saada ulos, ennen kuin mitään tuodaan sisälle. Eikä tarjotinta ostettu.

Emme ostaneet messuilta mitään.

Messuilla käynnin jälkeen mies vei minut ulos syömään.

(Huom! Jos ihan ehdottomasti olisin tarjottimen halunnut, olisin sen kyllä ostanut, mutta: vältän ostosreissuja kera miehen.)

Kässäläiset matkalla I

Klaara Kotko (Aku-Ankan taskukirjat)

Teimme (kässäpäiväläiset) matkan Viron Viljandiin vuonna 1999. Tuosta matkasta kirjoitin tunnelmia muistiin, talletin levykkeelle ja tulostin. Levyke on kadonnut, mutta paperiversioon törmäsin siivotessani.
Julkaisen jutun nyt blogissani, ystävien nimet olen muuttanut. Ensin ajattelin nimetä meidät Lumikin kääpiöiden mukaan (heitäkin seitsemän), mutta päädyin kuitenkin Aku—Ankan taskukirjojen hahmoihin.

Luku 1
Iloiset naiset rannalla

Lähtöperjantai oli aurinkoinen ja kaunis, lähtömieli korkealla. Klaara ja Reginella tulivat hakemaan minut, Hanhikin, tasan kello 15.00, kuten oli sovittu. Sovitimme Klaaran autoon matkatavarani ja aprikoimme, että mihinkäs saamme ne tuliaiset mahtumaan kun nyt jo niin ahdasta ja täyttä oli. No, osa tavaroista jäisi Viroon, olivat viemisiä isäntäväelle. Niinpä siis Klaaran kyydissä kohti Helsinkiä ja laivarantaa. Juttu luisti ja matka sujui. – Näin nopeasti en ole koskaan satamaan ajanut, Klaara totesi perillä.

Laivarannassa odottivat jo iloiset Punaruusa ja Vieno, rinkka selässä. Kohta kurvasi paikalle Melli kyydissään Näpsä ja matkaseurue olikin koossa. Laivan lähtöön oli vielä runsaasti aikaa ja me olimme valmiita ajamaan laivaan. Olisi aikaa löytää mieluisat istumapaikat.

Klaara toimii aina matkatessamme matkanjohtajana. Hän pyysi meiltä passit ja Melliltä sen lisäksi auton rekisteriotteen tullitarkastusta varten. Melli tutki laukkuaan ja alkoi näyttää hätääntyneeltä. -Älä vaan sano, että auton rekisteriote on kotona (n.50 km), Klaara sanoi. – En sano. Mutta passini sen sijaan on. Melli soitti kotiin pojalleen, antoi puhelimen Klaaralle, jonka suostuttelutaidot ovat vertaansa vailla ja hän saikin pojan tuomaan äitinsä passin. Huh! Selvittiin säikähdyksellä ja ehditään matkaan!

Kaksi autolastillista naisia ajoi siis passit mukanaan tulliin kello 17.25 (laiva lähtisi klo 17.30). Seuraava yllätys tuli tullimieheltä: - Jaaha! Saisinko tästä (Klaaran miehen auto) autosta sen omistajan valtakirjan siihen, että auton saa viedä pois Suomesta? Tätähän ei edes Klaara ollut ajatellut. Green Card kyllä Klaaralta löytyi. Suomalainen tulli oli ystävällinen ja ymmärtäväinen: autoa ei löytynyt varastettujen listalta ja naisporukka oli säädyllisen näköistä (arkipäiväsen?), joten siitä vaan laivaan ja nopeasti. Kello oli 17.31. –Voi veljet, mitähän tästä vielä tulee? sanoi Klaara.

Jatkuu…

Kaikki kunnon edestä

Degas: Balettitanssija

Tasan kello 18.00 olen paikallani alakoulun liikuntasalin perimmäisessä nurkassa, aivan puolapuiden vieressä. (Helppo nousta lattialta, kun tukeutuu pinnoihin.) Soittimesta kajahtaa kiihkeärytminen discomusa; ohjaaja asettelee mikrofonin, ottaa kepin ja pian kuuluu: -Marssi paikallasi, yks, kaks, koo… On alkanut keppijumppa.

- Marssi koko ajan. Älä lopeta, kuuluu ohjeet. – Nyt keppi eteen, rinnalle, ylös, rinnalle! Marssi neljä askelta eteenpäin… hyvä! Sitten neljä taaksepäin. Hyvä!.
Ohjeet seuraavat toisiaan. Keppiä työnnetään ja nostetaan. Sillä melotaan, sillä punnerretaan. Jalat marssivat, ottavat askelia sivulle, taakse, polvet nouset ylös, kantapäät yrittävät osua pakaroihin.

Katselen vaivihkaa muiden suorituksia. Miten tämä minulle onkin niin vaikeaa? – Vielä viimeiset kahdeksan kertaa tätä liikettä! kehottaa ohjaaja. Puren hammasta ja teen liikkeen sinnepäin.

Joidenkin liikkeiden tarkoitus on kehittää (ja palauttaa minun tapauksessani) koordinaatiokykyä: kädet tekevät näin ja jalat samanaikaisesti jotain ihan erilailla. Huh! Mihin ihmeeseen ovat kadonneet kaikki entiset taitoni? Kuinka voin olla näin sinne tänne hosuja? Kukaan ei kuitenkaan tunnu katselevan minua, kaikki keskittyvät omaan suoritukseensa. Enkä katseista välittäisikään: häveliäisyys ei auta kunnonkohotuksessa, on vain yritettävä!

Aika kuluu…

- Sitten kepit pois ja matolle. Punnerruksia. Noin… Vielä kahdeksan… Nojataan käsiin ja ojennetaan jalat suoriksi, sitten vatsa ylös, allaan käsien ja varpaiden varassa. Pinnistellään siinä. Vielä, vielä…

Nyt ei onnistu. Oma napani on tiukasti matossa eikä sieltä nouse. Ei millään... Tämä koettelee itsetuntoa (ja tässä vaiheessa olen valmis heittämään kaikki lihottavat herkkusyömiset roskakoriin).

Lisää vatsalihasliikkeitä: kädet niskan taakse, nosto. Kyynärpää tavoittelee vastaisen puolen polvea, nosto. Pyöräilyä… - Vielä kahdeksan kertaa… Hyvä! Hienosti menee! innostaa ohjaaja. Niin menee, muttei minulla, ajattelen.

Hiki valuu, jossain vaiheessa on pienten vesihörppyjen aika. Vielä punnerretaan, pinnistellään ja toistetaan.
Viimein valot himmenevät: - Nyt selinmakuulle, jalat vatsan päälle. Sekään ei VIELÄ onnistu. On venytysten ja rentoutumisen aika. Ihanaa…. Selvisin taas yhdestä tunnista!

Tunnin jälkeen jalat vapisevat ja köpöttelen autolle. Olen ihan poikki. Kotona heti suihkuun, jo ulko-ovella huudan kovalla äänellä Miehelle: - Teetä!

Paisteluita

Eilen oli naisten kässäpäivä. Ystävätär sai lahjaksi life-style -tyyppisen kirjan. Tekijän kotipihaa ym. oli kuvattu eri vuodenaikoina, oli ruoka- ja leivontaohjeita. Pikaseltaan luin yhden marjapiirakanohjeen. Oikein, oikein helpon. Tänään innostuin muistelemaan ohjetta ja kokeilemaan. Uskon, että muistin kaikki määrät oikein ainakin melkein, koskapa piirakasta tuli makoisa. Maistui Miehelle ja Anopille sekä itselle.

Näin sen tein:

4 munaa

2 dl sokeria

2 dl kermaa

100 g sulatettua voita

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

Vatkasin munat ja sokerin tasaiseksi (en vaahdoksi, vain muutaman kerran sekaisin), lisäsin kerman ja sulatetun voin. Sekoitin taas muutaman kerran. Lisäsin jauhot (joissa leivinjauhe ja vaniljasokeri). Sekoitin aika tasaiseksi. Kaasin vuokaan. Ripottelin päälle puolukoita (kaikki marjat käy, myös omena, uskon) sekä sokeria maun mukaan. Paistoin noin 200 astetta noin 35 minuuttia.

Niin helppoa ja kokeiltavaa. Ole hyvä!

P.S. Kirja on: Marjo Koivumäki ja Raija Puukko: Hyvän mielen puutarha (Puutarhakustannus 2008)

Aloitan järjestelyitä

Olen hieman järjestellyt uusivanhaa kirjoituspöytääni. Ensimmäiset sille asetetut esineet ovat Savipää, Maijahalosen tuomat pajunoksat, pelargonian pistokkaita, Tiffany-lamppu (en ole varma sen sopivuudesta?), imupaperirulla (mihinkä sitä tarvitsen?) sekä kaksi kirjaa.

Kirjoituspöydän syvät naarmut kertovat tunteettomuudesta: pöytää ei ole mitenkään suojeltu varastoinnin aikana. Konttorissa se on aikaisemmin ollut - ties minne olisi joutunut ellei meille, minulle.

Vaihtamassa

En ole mikään tietokoneneen sielunymmärtäjä. En edes tuttava sen kanssa. Ystävyyttä olen monta vuotta yrittänyt, mutta pettymyksiä olen saanut sietää: koneen kieli ja mieli on koneella. Tässä juuri kuvaruutuun ilmestynyt esimerkki:

Osoitteeseen Blogger.com ei saada yhteyttä. Tallentaminen ja julkaiseminen saattaa epäonnistua. Yritetään uudelleen...

Yhtenään kone heittää minut ulos, noin vain. Jurruttaa paikoillaan. Saan koko ajan vahvistusta ajatukselleni: MINÄ heitän koneen ulos (en konkreettisesti) ja vaihdan nuorempaan ja sorjempaan. Sellaiseen, jota voin kainalossakin kantaa; iltojakin voisin sen kanssa ihan makuuhuoneessa viettää... miehen suostumuksella.


Kuulostaa somalta. Siispä ajatuksesta tekoihin lähitulevaisuudessa!

Kevättä alkaa olla rinnassa...

Näissä varjoissa on lupaus keväästä

Onpa keväinen ilma. Aurinko paistaa ja ollaan melkein plussan puolella. Auton ilmanlämpömittari näytti -1 astetta, kun puolelta päivin kotiin ajelin töistä. Ja näin ne: kevään ensimmäiset kunnolliset pajunkissat! Siinä pajupöheikössä, jossa joka vuosi niiden oletankin aukenevan. Valitettavasti kotinsa on tien mutkassa, johon auton pysäköiminen mahdotonta. Mutta näin ne, joten kyllä niitä avautuu jo muuallakin teiden ja ojien varsilla. Joutukaa pian maljakkooni!
Nyt tuli kevät rintaan: tuntu pakahduttavalta ja lämpimältä ja – energiseltä (minä? vautsi!)!

Kahvikupillinen maistuu ihan tuoksultansa, kun sen juo tuoksutellessaan ovenraosta myös kevätilmaa. Linnut todella jo laulavat, sen kuulen ja aurinko luo pitkät siniset varjot.

Talvella Tallinnasta ostettu tulkku ei laula, kohta se pääsee

kellariin "kesäunille"

Iltapäivällä vielä kerran työpaikalle, nyt työnohjaukseen. Kinkkisiä ja mieltä askarruttavia asioita käsitellään ja hyvä niin. On mahdollisuus jutella sekä kuunnella jokaisen ohjaukseen osallistuvan ajatuksia, kuulostella työtovereiden tuntoja. Työajalla siihen ei ole mitään mahdollisuuksia, vaikka haluaisikin.

Vielä kaalilaatikko uuniin,
siellä se hautuu,
ruoka oiva.
Paastoon herkuista ohjaa,
näytä ei (toivottavasti) vaaka
pian enää pohjaa.

Se vihonviimeinen jouluamaryllis kukkii... Kaunis kyllä!

Muisto, sirpale mutta liimattu

Lapsuuskodin keittiön kaapissa oli tämä voiastia, eikä sitä koskaan käytetty. Hyllyn perimmäisessä nurkassa sen oli turvallista olla: ahkerasti kaapilla käyvät lapset eivät siihen yltäneet. Mutta mistä se oli kaappiin ilmestynyt?

Mummu ja vaari olivat astian aikoinaan saaneet häälahjaksi. Vaariin en koskaan ennättänyt tutustua, mutta mummu kertoi heidän avioliittoon johtaneen tarinansa: mummo oli nuorena tyttönä tullut maataloon vanhaa emäntää auttamaan. Talossa oli häntä 24 vuotta vanhempi vanhapoika. Miten oli säilynytkin naimattomana! Hän jututti ujoa nuorta naista ja sanoi: - Katso, miten viihdyt. Ole ensin muutama viikko, muutama kuukausi. Vuosikin. Ole vaikka kymmenen vuotta! Mummo kertoi: - Ja kymmenen vuotta me saimme olla yhdessä. Heille syntyi kolme lasta, joista keskimmäinen oli äitini.

Kun mummu muutti lapsuuden kotiini meitä lapsia hoitamaan, hän toi mukanaan omia esineitään.
Tämä voirasia on yksi niistä. Jossain vaiheessa kätemme ylsi kaapin perille ja tietenkin: pudotimme astian lasikuvun! Esinettä ei onneksi heitetty pois vaan lasikupu huolellisesti liimattiin.

Nyt tuo voiastia kupuineen on minulla. Olen käyttänyt sitä jouluisin voiastiana ja juuston tarjoilussa. Myös Fazerin Vihreät kuulat säilyvät kuvun alla tuoreina.

Tämä muistonsirpale on vastaus Lastun haasteeseen, mielihyvin vastaanotettuun! Haasteen osaltani jatkan eteenpäin. Olkaa hyvä!

Laskua toivotaan

Ukko taiteilee pulkalla

Vanhempi tytär miehineen kutsui hernekeitolle ja laskiaispullalle. Ennen näitä herkkuja piti osoittaa laskiaiskuntoa laskemalla pulkkamäki. Laihalta mieheltä lasku onnistui erinomaisesti; minä yritin laistaa koko tilanteen, mutta uhkasivat jättää sopatta ja pullatta, joten uskaltauduin mäkeen minäkin.

Sain stigan lainaksi ja hinasin sen noin 10 metriä pulkkamäkeä ylöspäin. Sovittelin itseäni kelkan istuimen ja ratin väliin; hankalaa se oli. Eivät hyväksyneet, että olisin laskenut jalat sivuilla, piti nekin yrittää taivutella linkkuun stigan jalaksille. Huh!

Ja sitten menoksi! Ihan hyvin tuo 10 metriä meni; mies hävytön tuuppasi lisävauhtia, minä jarrutin ja siihen meno loppui, urakka oli suoritettu ja kohtuudella nautitut herkut ansaittu.

Se, jossa saisin nyt kyllä totisesti kunnostautua on painonlasku!

Maijahalosta naurattaa

Vierailulla "Haavemajassa"

Keittiön ovenpielen oikeanpuoleinen ylänurkka

Talvilomaviikon perjantaina matkustin kotimaassa. Ystävättären kanssa ajoimme Hämeeseen, hänen ystävätärtään tervehtimään. En ollut koskaan aikaisemmin paikassa vieraillut, monesti kyllä kuullut viehättävästä talosta mukavine isäntäväkineen. – Oi, nauttisit varmasti siellä käymisestä! Uskomattoman paljon kaunista katseltavaa.

Olimme tervetulleita kotiin, joka täydellisesti oli sen moinen kuin unelmieni koti olisi! Siis millainen? Tyttökirjoista muistan Annan Vihervaaran ja Haavemajan. Vaelsin kirjan kodeissa mielikuvissani ja rakastin niitä koko tytönsydämestäni. Nyt olin samanmoisessa.

Ystävättären ystävän koti sijaitsi muutaman kilometrin päässä päätieltä, kumpuilevalla rinteellä, talon takana olevan metsän kainalossa. Rakennuksen edestä, rinteen notkossa, kiemurteli pieni joki, jossa maaston korkeusero sai veden virtaamaan koskena.

Keltainen talo oli vanha, huvilatyyliin rakennettu: mansardikatto, kuisteja, valkoiseksi maalatut ikkunapuitteet. Pihapiirissä kaikki tämä haluttava: navettarakennus, silta joen ja kosken yli, koskisauna ja savusauna, laituri, vanha myllyrakennus (toimiva, jos niin haluttaisiin), vanha kaupparakennus. Isännällä lohilammikko ja savustusmaja (saimme maistaa isännän savustamaa lohta). Keittiöpuutarhasta emäntä on toimittanut marjat, vihannekset ja juurekset talon ruokapöytään.
Kun pihalta katselee maisemaan, silmä saa rauhassa vaeltaa kauaksi, yli edessä olevien peltojen ja kumpujen; kun katsoo talon taa, katse seuraa metsäistä rinnettä ylöspäin. Metsä, josta haetaan taloon riista, sienet ja marjat.

Meidät toivotti tervetulleiksi ystävällinen talonväki, emäntä ja isäntä sekä perheen kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Olimme talossa, jossa isännän suvun menneisyyttä voi seurata taaksepäin aina 1600-luvulle.

Talon alakerrassa isot huoneet: eteishalli, tupa, keittiö ja sali sekä isännänkammari, yläkerrassa isot makuu- ja vierashuoneet. Ja kaikkialla talossa paljon kaikenlaista kaunista katseltavaa. Koskaan en ole nähnyt yhdessä kodissa niin paljon kaikkea: astioita, tauluja, koriste-esineitä, huonekaluja, tekstiileitä. Kiitos taiteellisen emännän, kaikki tuo antoi runsaudestaan huolimatta levollisen vaikutelman. Sitä vain ihaili ja - ihaili. Aistihurmaa. Ystävätär oli joskus kysynyt, tuliko esimerkiksi kaikkia astiastoja käytettyä. –Kyllä, oli emäntä vastannut, jouluna jouluastiat, pääsiäisenä pääsiäisastiasto ja metsästysaikaan hirviastiat! "Ja jouluna jouluastiat..."

Emäntä on ahkera käsitöiden tekijä, otin kännykällä kuvan valmistamastaan rekipeitosta, johon kirjaillut omaa ja perheen elämänkaarta. Kuva ei teknisesti onnistunut, eikä tee oikeutta kuvattavalle, jota pahoittelen, haluan kuitenkin kuvan julkaista osoituksena siitä, että näinkin voi elämänkertaa ”kirjoittaa”. (Kaikkiin kuviin emännän lupa.)

Rekipeitto "luovalla kirjailulla" toteutettuna