Päästyä

Miehen tuomia pajunkissoja, niitä minulle ihan oikeanlaisia

Kaikki on niinkuin ennenkin siis sekaisin. Miten muutenkaan kun koko pääsiäinen on podettu. Kevätsiivous ja ikkunoiden pesu jäivät tekemättä, vai pääsiäiskoristeita otin esille ne mitkä löysin.

Sunnuntaina tyttäret perheineen tulivat syömään ja toivat mukanaan ruokaa ja keittiöapua. Yhteistyö on voimaa. Mies oli meillä paistanut pääsiäiseksi "perinteisen joulukinkun" (jonka tarina on sellainen, että jouluksi meille siunaantui kaksi kinkkua, joista toisen popsimme jouluna, toinen jätettiin pääsiäiseksi). Kummallisia taasen tapahtui: kinkkua paisteltiin koko yö. Aamulla nuuskutin kinkuntuoksua, sitä jouluaattoaamun tuoksua, mikä hellästi huolella kypsytetystä possusta leijailee. Vaan eipä tuoksunut nyt mikään. Flunssa vaikutti hajuaistiin, mutta näinkö oli kokonaan sen vienyt? – Ei täällä todellakaan mikään tuoksu, mies vahvisti. Ei mikään. Miten se on mahdollista? Yhdessä ihmeteltiin vaan ei vastausta keksitty. Joulutaikaako jouluntuoksu? Pääsiäistaikojako tuoksuttomuus?

Pääsiäispöytä siis katettiin ja ensimmäiset ottivat ruokaa. Silloin Ariel alkoi valittaa vatsaansa. Nuoremman Tyttären koko perhe oli viikolla sairastanut vatsataudin, lisäksi Hääpuku molemminpuolisen korvatulehduksen. Uusiko nyt vatsatauti? – Sattuu, sattuu, valitti Ariel. Kaikki kokoonnuimme ympärilleen. Lapsen otsa oli hikinen, kipu todellinen. Umpisuoliko? Joku sanoi, että jos umpisuoli, se leikattaisiin: -Ei, ei, minua ei leikata! huusi Ariel.

Mutta saman tien lääkäriin Ariel lähti molemmat vanhemmat mukanaan. Muut jäimme vaisuina maistelemaan ruokapöydän antimia. Tunnin kuluttua lääkäristä palattiin, Arielkin. Ei, ei ollut umpisuoli. Podetun virusvatsataudin jälkeen suolisto saattaa krampata niin kuin nyt Arielin. Ovat vaarattomia mutta erittäin tuskallisia. Kipulääkettä voi antaa. (Huomasimme myös lämmön auttavan; kramppeja tuli illan mittaan vielä muutamia) Mikä helpotus että näin selvittiin!
Ystävättären tekemä risukori pihalta kaadetun kotikoivun oksista, korissa keramiikkamunia, osa omatekemiä

* * *

Tiistaina alkoi työviikko puolikuntoisena. Illalla jo viikkoja aikaisemmin sovittu teatteri työtovereiden kanssa. Olimme katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmää Elokuu, jonka kirjottanut Tracy Letts (s. 1965). Näytelmän ohjaaja on Kari Heiskanen. Kerrotaan perheestä, perheenjäsenten elämänvaiheista, paljastetaan salattua, loukataan niitä joita rakastetaan, hylätään ne joita tarvitaan, satutetaan ja satuttaessa itseenkin sattuu. Mukana mustaa huumoria ja päähenkilönä, keskeisessä roolissa tämän kaiken taitaja, iki-ihana Ritva Valkama.

Pidin näytelmästä, siitä miten ongelmia ravistellaan esiin ja kulisseja kaadetaan. Parantuminen voi alkaa vasta kuin haava on puhdistettu. Ja parantumisen pitää alkaa sisältä päin. Umpeutuneen ja terveen näköisen arven alla saattaa muhia. Näin on ihmissuhteissakin. Silti jotkut haavat eivät parane koskaan, mutta hoito auttaa ja helpottaa. Ainakin joskus. Onneksemme.

Tätä onnea ei kuitenkaan ollut näytelmän perheellä.