Kiire kantapäillä

Mikä se on, joka juoksee kantapäillä ja näykkii? Se on kiire. Sitä manaan – ääneen (Ääni, niin, ei tahdo kestää tavallista puhetta saatikka korottamistaan). Miehen mielestä manaus tarpeetonta: kiire itse aiheutettua, kerättyä, haluttua. Niinpä. Eikä minulla itse asiassa ole tulenpalavan kiire koko ajan. Jonkun mielestä tämä olisi ihan tavallista elämää, tämä minun kiireeni. Minussa on vain ajan saatossa (miten paatoksellista!) kypsynyt, vahvistunut jonkinlainen hitaasta elämästä nauttiva. Se on - ei epämiellyttävää vaan tervetullutta. Maailma ei tule valmiiksi, ei tämä omaan elämänpiiriini kuuluvakaan. Ja kaikella on aikansa.

Mutta nyt – hienoa: on vapaapäivä, eikä mitään erikoista suunnitelmissa. Tuntuu hyvältä ja vahvistavalta. (Huomisesta ensi viikkoon joka päivä jotakin ylimääräistä).

Yön pakkasen jälkeen aurinko lämmittää ja sisällä maljakossa olevat omenapuun oksat ovat puhjenneet kukkaan. Ihan läheltä tuntee tuoksunsa. Pääsiäinen viihtyy vielä vappuun. Noita hymyilee keittiön ikkunan edessä, pajunkissat ovat elossa suloisen pörrelöisinä (olen tähän asti aina laittanut ne veteen; ennen pääsiäistä ystävätär neuvoi niiden säilyvän parhaiten kuivina, niin kuin näyttävätkin). Pikkunarsisseissa vielä muutamia kukkia.

Kiireetkin ovat osin niitä mukavia ja rentouttaviakin, ovatko kiireitä ollenkaan. Anopin vasemman ranteen murtuma on parantunut ja kipsi naputellaan torstaina pois. Viemme hänet Miehen kanssa viikonloppuna Helsinki-Tukholma –risteilylle. Vielä emme ole miettineet, miten sunnuntaita Tukholmassa vietämme. Kauppoja on varmaan auki, museoitakin. Anopille ja minulle käy kaikki, Miehelle mieluusti ei shoppailua.

P.S.

Hyvä Ystävätär ei koskaa jätä petejä petaamatta. - Muuten, kuten hän sanoo, huusholli saa olla vaikka kuinka kepillä hämmennetty, mutta vuoteet pitää sijata. Itseltäni tämä ei aina (lue: useinkaan) ole onnistunut. Vuode on saanut "hengitellä ja raikastua" rauhassa - ihan iltaan saakka.

Tämän päivän lehdessä (Keski-Uusimaa 22.4.09, Asuminen, s. 7)) neuvotaan: "Olisi hyvä, että vuodetta ei heti käärittäisi tiukasti päiväpeiton sisään, vaan sen annettaisiin tuulettua ainakin aamutoimien ajan. Ennen töihin lähtöä peiton voi laittaa siististi vuoteen päälle eikä sitäkään tarvitse tehdä joka päivä, jos sänky jää omaan rauhaansa oven taakse." Voi, miten helpottaa - ja huvittaa, miten "oikein" olen toiminut!

Fasaanikukko kuvastimessa

Hassu fasaanikukko! Tepsuttelee jostakin pihallemme joka päivä ja monta kertaa päivässä. Emme me sitä ruoki. Ruokintansa houkuttelisi kutsumattomia vieraita (hiiret, rotat). On eräs muukin syy...
Yksi lipsahdus minulla on käynyt ruokintakiellossa. Jouluna laitoin olohuoneen ikkunalaudalle pullanpalasen. Kuinka ollakaan! Fasaanikukko hyppäsi laudalle, nojasi pitkän tovin ikkunalasiin, söi pullaa. Annoimme sen olla. Jossain vaiheessa kukko oli lähtenyt, pulla oli poissa, mutta muuta oli tilalla: kasa fasaaninpapanoita ikkunalaudalla. Mies katsoi minua tietäväisen näköisenä. Minä puhdistin ikkunalaudan. En ole sen jälkeen pullaa laudalle laittanut eikä kukkokaan laudalle hypähtänyt. Eikä lintu näytä olleen ravinnotta: lihava ja topakka on. (Tuolta pihalta nyt juuri kuului kiekauksensa!)

Mikä sitten fasaanin pihallemme houkuttelee? Toinen kukko, tietenkin.

Etupihallamme seisoo savustuspönttö. Pyöreä ja teräksinen. Kiiltävä. Sen peilipinnalta fasaani näkee kuvansa – mielestään siis toisen kukonherran. Kilpailija tulee tietenkin häätää pois reviiriltä. Alkaa aikamoinen nakutus, lintu nokittaa kuvaansa, kiertää savustuspönttöä ja pörhistelee. Nokittaa ja nokittaa. Vaan ei saa yliotetta kilpailijastaan – samalla mitalla tuo mokoma vastaa: nokittaa, keikuttaa päätään ja kiertää.

Tätä ratkaisematonta taistelua on käyty koko talvi. Nyt katsojiin on liittynyt fasaanikana. Niin maan ja viimevuotisten lehtien värinen. Mutta kukolle mieluinen. Sille kukko haluaa näyttää, miten korskea ja voimakas on. Se on entisestään pörhistynyt ja röyhistelee, pään ympärillä olevat tupsut (mitkä lienevätkään – korvatko?) sojottavat terhakkaasti pystyssä. Värinsä ovat kirkkaat ja loistavat. Komean näköinen. Mutta niin on tuo toinenkin - savustuspöntön pinnasta kuvastuva! Harmittava vastustaja! Sinnikäs nokkiminen jatkuu.

Koetelkoon vain voimiaan savustuspönttömme kanssa - ruokapöytänsä saa olla jossain muualla!

Päästyä

Miehen tuomia pajunkissoja, niitä minulle ihan oikeanlaisia

Kaikki on niinkuin ennenkin siis sekaisin. Miten muutenkaan kun koko pääsiäinen on podettu. Kevätsiivous ja ikkunoiden pesu jäivät tekemättä, vai pääsiäiskoristeita otin esille ne mitkä löysin.

Sunnuntaina tyttäret perheineen tulivat syömään ja toivat mukanaan ruokaa ja keittiöapua. Yhteistyö on voimaa. Mies oli meillä paistanut pääsiäiseksi "perinteisen joulukinkun" (jonka tarina on sellainen, että jouluksi meille siunaantui kaksi kinkkua, joista toisen popsimme jouluna, toinen jätettiin pääsiäiseksi). Kummallisia taasen tapahtui: kinkkua paisteltiin koko yö. Aamulla nuuskutin kinkuntuoksua, sitä jouluaattoaamun tuoksua, mikä hellästi huolella kypsytetystä possusta leijailee. Vaan eipä tuoksunut nyt mikään. Flunssa vaikutti hajuaistiin, mutta näinkö oli kokonaan sen vienyt? – Ei täällä todellakaan mikään tuoksu, mies vahvisti. Ei mikään. Miten se on mahdollista? Yhdessä ihmeteltiin vaan ei vastausta keksitty. Joulutaikaako jouluntuoksu? Pääsiäistaikojako tuoksuttomuus?

Pääsiäispöytä siis katettiin ja ensimmäiset ottivat ruokaa. Silloin Ariel alkoi valittaa vatsaansa. Nuoremman Tyttären koko perhe oli viikolla sairastanut vatsataudin, lisäksi Hääpuku molemminpuolisen korvatulehduksen. Uusiko nyt vatsatauti? – Sattuu, sattuu, valitti Ariel. Kaikki kokoonnuimme ympärilleen. Lapsen otsa oli hikinen, kipu todellinen. Umpisuoliko? Joku sanoi, että jos umpisuoli, se leikattaisiin: -Ei, ei, minua ei leikata! huusi Ariel.

Mutta saman tien lääkäriin Ariel lähti molemmat vanhemmat mukanaan. Muut jäimme vaisuina maistelemaan ruokapöydän antimia. Tunnin kuluttua lääkäristä palattiin, Arielkin. Ei, ei ollut umpisuoli. Podetun virusvatsataudin jälkeen suolisto saattaa krampata niin kuin nyt Arielin. Ovat vaarattomia mutta erittäin tuskallisia. Kipulääkettä voi antaa. (Huomasimme myös lämmön auttavan; kramppeja tuli illan mittaan vielä muutamia) Mikä helpotus että näin selvittiin!
Ystävättären tekemä risukori pihalta kaadetun kotikoivun oksista, korissa keramiikkamunia, osa omatekemiä

* * *

Tiistaina alkoi työviikko puolikuntoisena. Illalla jo viikkoja aikaisemmin sovittu teatteri työtovereiden kanssa. Olimme katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmää Elokuu, jonka kirjottanut Tracy Letts (s. 1965). Näytelmän ohjaaja on Kari Heiskanen. Kerrotaan perheestä, perheenjäsenten elämänvaiheista, paljastetaan salattua, loukataan niitä joita rakastetaan, hylätään ne joita tarvitaan, satutetaan ja satuttaessa itseenkin sattuu. Mukana mustaa huumoria ja päähenkilönä, keskeisessä roolissa tämän kaiken taitaja, iki-ihana Ritva Valkama.

Pidin näytelmästä, siitä miten ongelmia ravistellaan esiin ja kulisseja kaadetaan. Parantuminen voi alkaa vasta kuin haava on puhdistettu. Ja parantumisen pitää alkaa sisältä päin. Umpeutuneen ja terveen näköisen arven alla saattaa muhia. Näin on ihmissuhteissakin. Silti jotkut haavat eivät parane koskaan, mutta hoito auttaa ja helpottaa. Ainakin joskus. Onneksemme.

Tätä onnea ei kuitenkaan ollut näytelmän perheellä.

Tautista aikaa

Nyt lyhyesti; jatkan pidemmin.

Pääsiäislomanpäivät kuluivat flunssan jälkitaudissa: ärhäkkä poskiontelontulehdus pakotuksineen. Jaksamista vain pakottamalla. Ja ääni. Ääneen voi puhua, mutta ei korottaa. Jos niin tekee, ääntä ei tule.

Ja nyt kun toivutaan: kiirettä koko viikko.

Mutta tästä kaikesta ajan kanssa - kohta.

Kysely

Harakan haaste: parisuhdekysely
Tässä vastauksiani:

Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun:
- Noin puoli vuotta.
Kuka pyysi ketä ulos:
- Kyllä se Mies oli, varmaan elokuviin tai tanssimaan .
Kuinka vanhoja olette:
- Minä 59 ja mies 59.
Kumman sisaruksia näette enemmän:
- Varmaan miehen, hänen siskoaan, häntäkin nykyään harvoin.
Onko teillä yhteisiä lapsia:
- Kaksi tyttöä.
Entä lemmikkejä:
- Vielä vain haaveissa (se koira ja kenties se kissa).
Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana:
- Vaikka ollaan kaksin, yhteisen ajan löytäminen parisuhteen lellittelyyn.
Kävittekö samaa koulua:
- Emme.
Oletteko kotoisin samasta kylästä:
- Samasta kunnasta, eri kylistä.
Kumpi on älykkäämpi:-
- Molemmat omanlaisesti, arvelisin.
Kumpi on herkempi:
- Kyllä se minä olen.
Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona:
- Tosi harvoin syödään ulkona, mutta nyt viimeksi joitakin viikkoja sitten Mies vei yllätyslounaalle. Ihan tavallinen ruokaravintola.
Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
- Se on - Kanarian saaret.
Kummalla on hullummat eksät:
- Kai ne minulla on, jos vielä jotakin oikein muistan.
Kummalla on pahempi temperamentti?
- Pahempi? Hmm… Minulla varmaan enemmän tuota temperamenttia.
Kumpi laittaa ruuan:
- Minä, yksiselitteisesti.
Kumpi on sosiaalisempi:
- Minä olen (molemmat olemme sosiaalisia).
Kumpi on siisteysintoilija:
- Mies on tarkempi.
Kumpi on itsepäisempi:
- Minä kai.
Kumpi vie suuremman osan sängystä:-
- Tässä olemme tasavertaisia: puolet ja puolet.
Missä ensimmäiset treffinne olivat:
- Hyvänen aika, en muista. Tämäpä on itsellekin yllätys!
Kummalla on suurempi perhe:
- Minulla
Saatko usein kukkia:
- En, vain silloin tällöin, aina merkkipäivinä.
Kumpi on mustasukkaisempi:
- Olisinkohan minä? Olen.
Kuinka kauan kesti, ennen kuin suhteesta tuli vakava:
- Varmaan noin vuosi.
Kumpi syö enemmän:
- Taasen on vastattava: minä. Mies syö tosi vähän (on nirso) mieheksi.
Kumpi pesee pyykit:
- Ennen vain minä; nykyisin Hänkin.
Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa:-
- Minä! Enkä minäkään ole hyvä.
Kuka ajaa autoa, kun olette yhdessä:
- Mies ajaa.

Piinaisia

Savimunia ja kummallisen väriset hedelmät sekä maalaripupu (joka olisin mieluusti)

Kuulostelen tässä onko tämä nyt sitä: paranemista ja jaksamista. On se. Flunssan kärki on ohitettu ja inhottavuus selätetty. Pari kuumehoureista päivää käännelty ja väännelty sängyssä jaksamatta. Huomasin taasen kerran, miten ainoan jaksettavan lohdun suo – radio. Kanavista se asiapitoisin tai kuitenkin se, joka tuottaa puheohjelmia. Kuuntelua ja ymmärrys valuu verkkaisesti aivoihin, jos valuu, nukahtelua ja heräämisiä. Ei niin väliä missä mennään ja mitä jää paitsi. Pitkä ilta Ylellä "Luonto herää kevääseen" loi mielikuvia ja äänimaisemia lintujen kevätmuutosta. Joutsenia ja hanhia, pikkulintujakin, joku soittaja kertoi nähneensä västäräkin. Mieli kellui ääniaalloilla ja raihnainen kroppa haki sängyssä paikkaansa. Juotavaa litroittain. Nenäliinoja pari pakettia.

Tämä viikko oli piinaviikko. Alkoiko se jo sunnuntaista?

Vanhempi Tytär on vuosia ansiokkaasti ja taidolla sävyttänyt hiuksistani ikääntymisen merkkejä pois. Ihan ruokakaupasta ostettavilla hiustenvärjäysaineilla. Jostain syystä nyt oli venähtänyt värjäykseen tauko, joka näkyi selvästi hiusten juurissa. Päätettiin, että viime sunnuntaina hän värjäisi hiuksistani harmaat piiloon. Kappas, unohdin kuitenkin ostaa viikolla sitä normaalisti käyttämääni hiusväriä. Väriä, tosin toisenmoista, sai sunnuntaina siitä ainoasta kaupasta joka on sunnuntaisin auki – lähikaupasta. Raitojen tekoon tarkoitettua. Vaikutusaika 20-45 minuuttia. Vaaleilla ja keskivaaleille hiuksille. Ei harmaita enempää kuin 1/3-osa. (Hmm…)

-Uskaltaako tätä laittaa, sanoi tytär. – Laitetaan vaan, sivelet kevyesti juurille, sanoin. Hän teki niin kuin neuvoin ja halusin. Seitsemän minuutin jälkeen hän katsoi minua kummasti. – Nuo juuret näyttävät aika valkoisilta. Valkoisilta! Peili kertoi saman: valkoista näkyvissä. – En missään tapauksessa voi pitää tätä 20 minuuttia saatikka enemmän. Hiuksethan lähtee juurineen, niin purevalta tämä väri tuntuu. Joten pesulle ja föönaukseen. Olin blondi, ei voinut mitään. Takaa tukkani (voi niin ohut sellainen) oli tummempi, oranssisävyjä joukossa. – Mitäs nyt tehdään? kysyi tytär. – Ei mitään. Olkoon mikä on, tällä mennään. Seuraavana päivänä töissä työtoveri katsoi. – Näytänkö ihan hassulta? – No et, näytät vain jotenkin niin – valoisalta. - Kiitos. Nämä hiukseni sen tekevät.

Keramiikkapiirin vetäjä, niin suloinen ja ystävällinen, poltti lasitetut savimunani ja toimitti ne postilaatikkoon. Mukana oli myös kaksi muovailemaani omenaa ja päärynä. Munat siis saapuivat pääsiäiseksi ja lasitukseni onnistui – kokeilevasti. Pahemmin kävi savihedelmille. Vaalean kellertävänvihertäviksi, sellaisiksi mehukkaan päärynän ja omenan värisiksi tarkoitetut hedelmät olivat poltossa – hiukan niin kuin pilaantuneet. Tai kuten ystävätär sanoi: - Väri on tosi hieno, mutta näyttävät vanhentuneilta. Olen samaa mieltä. Mutta olen tyytyväinen. Kokeilun kautta on mentävä ja kokeilu on aina yllätyksellistä.

Toisena sairauspäiväni iltana mies lähti soittoharjoituksiinsa. Pari minuuttia lähdön jälkeen ovikello soi. Jäikö häneltä jotakin? Miksei käytä omaa avaintaan? Nousin ylös, laitoin aamutohvelit jalkaan ja menin avaamaan oven. Jokin itsesuojeluvaisto sai minut vain raottamaan ovea; niin että olin näkyvissä vain puolittain. Minä joulunpunaisessa trikooyöpaidassani, jalassa Aino-tossut, blondatut hiukseni sivuttain sekaisin ja pystyssä. Nenä turvonneena ja silmät punaisina ja valuvina. Ketä seisoikaan pihalla? Rakas Nuoremman Tyttären mies (joka ei tiennyt flunssastani) ja hänen kiinalainen liiketuttunsa. (Olimme jo aikoja sitten sopineet, että voivat pistäytyä - milloin vain.)
Siinä englanniksi: - Hauska tavata. Valitettavasti olen sairas, näettehän. Flunssaa ja kuumetta. Näkiväthän he. – Kyllä, kyllä. Paljon paranemisia. Tulemme toisen kerran. – Tervetuloa.

On päästy kiirastorstaihin.

Kutsumatta taloksi

Puupään koputtelu ei auttanut - flunssa iski. Oi, niin onnellinen jo olin: jokavuotinen nuhavieras ei tänä keväänä saapuisikaan. Mutta tämä vieras on sinnikäs ja uskollinen. Pari päivää sitten ilmoitteli jo tulostaan, minä en luvannut olla kotona. Vaan niinpä vaan kutsumattomana koputteli ja ovea kun raotin, jo kaulaani hypähti - kuin paras ystävä - se ruoja!

Joten nyt tässä manataan ja podetaan vierailijaa pois. Toivon mukaan lähtee muutamassa päivässä. Kenkku vieras on. Viime yönä valvotti ja nenän putkistoissa kurnutti. Hana (=nenä) vuoti ja tiputti. Putket muurautuivat umpeen, ruks, ruks, sitten taas auki, riirts, riits. Ja kiinni ja auki ja sitä rataa... Nenä turposi, kurkkukin; huulet rapisevat kuivina ja hengitän suun kautta. Ääni on mataloitunut ja äänenkäyttöä on vältettävä. Oh-hoijaa ja voi, voi!

Jotain positiivista tästä on löydettävä: todennäköisesti saan vieraan häädettyä ulos talosta pääsiäiseksi; silloin on luvassa aurinoilmoja!

Eloa kuvissa

Elokuvan juliste

Sain eilen houkuteltua Miehen elokuviin. Kevyesti houkuttelin ja hän oli heti valmis. Itse asiassa häntä ei ole ollenkaan vaikeata kutsutella elokuviin. Seurusteluaikoina kävimme katsomassa lähes kaikki uutuudet, vuosikymmeninä sen ja tämän ajan välissä olemme käyneet vain satunnaisesti (ne lapset, ne kiireet, se paikoilleenjumittuminen).

Lähikaupungin teatterissa menee Stieg Larssonin samannimiseen menestysdekkariin pohjautuva elokuva Miehet jotka vihaavat naisia . Luin viime kesänä trilogiaan kuuluvat teokset. Järjestyksessä ja yhteen menoon. Kirjojen imu oli niin vahva, etten voinut kuvitellakaan pitäväni päivänkään taukoa. Luin niin kuin minä.

Elokuvan on usein, - olkoon elokuvana kuinka hyvä tahansa - mahdotonta onnistua tyydyttämään täydellisesti katsoja, joka on ensitutustunut tarinaan kirjana. Niin ei käynyt eilen. Omat mielen kuvani kirjan tapahtumista sekä elokuvan kuvakerronta sopuisasti lomittuivat. Elokuvateatterista lähti tyytyväinen katselija. Mies vakuutteli myös tyytyväisyyttään. – Mielenkiintoinen tarina. Kirjaan hän ei ole lukenut.

Tarinan ja elokuvan päähenkilöitä ovat sympaattinen ja lämmin, huoleton ja taitava toimittaja
Mikael ”Kalle” Blomqvist sekä outo ja säälittävä, mutta selviytyjä Lisbeth Salander. Yhdessä he selvittävät vuosikymmeniä sitten kadonneet nuoren naisen kohtaloa ja teollisuussuvun salaisuuksia – pelkoa ja julmuutta, sitä naisvihaa, johon kirjan ja elokuvan nimikin viittaa.

Michael Nyqvist – hän menettelee, on oikein hyvä Mikael Blomqvistina, mutta Noomi Rapace on loistava ja onnistunut valinta Lisbeth Salanderiksi. Niin vinot silmät, valkoiset kasvot, vain puoliksi valossa. Niin kaita ja kapoinen. Kova ja pehmeä.

Vastaanko väkivaltaan väkivallalla? Mikä itse olen sitten jos niin teen? Voiko/saako väkivallan kierteen pysäyttää väkivallalla? Elokuva haastaa vastaamaan ja tekemään valintoja. Onneksi kaikki paha tapahtuu vain valkokankaalla ja - niille toisille ihmisille. Mutta miten toimisin jos...? Jaa-a. Näissä teemoissa, aikamoisissa - eilen.

Pääsiäisnoita onkin vasta noita!

Menin pyykkiä noutamaan kellarista. Pesukoneen viereen seinälle ripustettu pääsiäisnoita katseli minua kiinteästi.
- Pääset kohta ylös, pian on pääsiäinen, sanoin. Noita tuijotti ja oli hiljaa. Se näytti siltä, että sillä oli jotain mielessä. Mutta se mietti vielä.

Illalla alhaalta kuului kolinaa ja pamaus!- Nyt meni pyykinpesukone rikki, sanoin miehelle. - Lähdenpä katsomaan, miten kävi. Kone pyöritti pyykkiä rauhallisesti; kierros sinne, kierros tänne. Sillä ei ollut mitään hätää. Katsoin noitaa. Se katsoa tapitti takaisin ja sen ilme oli hyvin päättäväinen.
- Sinäkö täällä mekkaloit? kysyin. - Miten sinä tuollaisen metelin sait aikaiseksi, olethan kuitenkin vain noitanen?- Käytän taikapussukkaani, tottakai, noita vastasi. - Sinulla sitä ei sitten ole koskaan ollut mielikuvitusta.

Olin asiasta eri mieltä. Nuorempana minulla oli hyvinkin vilkas mielikuvitus ja on sitä vieläkin rahtunen jäljellä, ja mielikuvitushan lisääntyy käytettäessä, niin se tekee. Ja nyt olen alkanut kuvittelemaan (pitkästä aikaa).
- Jassoo, sanoin. - Ja miksikäs tämä kolina?- No, kun sinä tulet sieltä ylhäältä, tuoksut ulkoilmalta ja varhaiselta keväältä. Minä vaan täällä pimeässä kökötän ja kuuntelen pesukoneen yksitoikkoista laulantaa. Haluan pois, yläkertaan!- Koko talvenhan ole ihan tyytyväisenä torkkunut, minäkö nyt sinut herätin?- Niin. Juttelit minulle tässä muutama päivä sitten kevääntulosta ja auringonvalosta. - Myönnetään. En uskonut sinun ymmärtävän. Oi, anteeksi, ainahan sinä olet ollut – elävähkö ja siis kuulevainen.

- Oikeastaan, olet ihan oikeassa, sanoin. - Kiva sinua on katsella ja kanssasi jutella jo hyvissä ajoin ennen pääsiäistä. Annat potkua pääsiäispiperrysten tekoon ja kevätsiivoukseenkin ja ikkunoiden pesuun ja... - Ja minä kyllä annan sinulle noitapotkun, jos vielä vitkastelet! noita uhkasi - Otapa minut syliisi ja lähetään yläilmoihin!- Selvä. Mutta voi, oletpa sinä talven aikana pölyyntynyt! Kaipaat kunnon tuuletusta ja harjausta, ehkä vähän kostealla pyyhkimistäkin! Aika vanhakin olet, mutta noitaahan ei ikä pahenna, päinvastoin.- Näin on! Päinvastoin kuin sinulla, ihmisellä. Et ole ainakaan nuorentunut talven aikana. Ehkä vähän laihtunut!

Rakas noitani osaa halutessaan olla tosi ärsyttävä. Ja löytää heikot kohtani. Noita kun on.