lauantai 14. helmikuuta 2009

Kummastelen itseäni

Naapuriystävien tuoma ystävyyskukka
On Ystävänpäiväilta, oikeastaan jo yö. Vieraat lähtivät hetki sitten. Vieraat? Ei, vaan naapurit. Olemme asuneet tässä paikassa, tässä samassa talossa noin 36 vuotta. Naapurimme rakensivat talonsa noin 31 vuotta sitten. Ensimmäisen kerran he olivat meillä kylässä tänä iltana.



En ihan oikeasti ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään. Ei auta, että selitän itselleni, että he eivät ole rajanaapureita, tonttiemme kulmat vain osuvat yhteen. Ainakin melkein. Minä, joka pidän itseäni ystävällisenä ja sosiaalisena ihmisenä en ole saanut aikaiseksi kutsua naapureita iltakahville kertaakan yli kolmeenkymmeneen vuoteen! Ja naapurit ovat oikein mukavia ihmisiä, sekin vielä. Hävettää!



Aikoinaan (kun olin lapsi, nuori) naapurit kyläilivät mennen tullen. Mitään muodollisia kutsuja ei esitetty eikä kaivattu. Mitenkähän ukkosta pelkäävä mummoni olisi selvinnyt minun naapurissani? Hän kun kesäisin, mustia pilviä nähdessään, juoksi naapurista naapuriin . Ja me lapset perässä.

3 kommenttia:

  1. Mutta olipas hyvä, että nyt kutsuit :-) Tästä eteenpäin ei tarvitse enää miettiä sitä asiaa. Ja olisivathan nämä naapurit ihan yhtä hyvin voineet kutsua teidät kylään, joten sinä ehdit kuitenkin ensin ;-) Ihanaa ystävänpäivää, vaikka ollaankin jo seuraavan päivän puolella! Ja hyvää yötä :-)

    VastaaPoista
  2. Tiina,
    niin oli hyvä kun kutsuin! Aina nähdessämme on kyllä rupateltu ulkosalla. Itse olemme pari kertaa kahvitelleet heillä; viime ja edellisenä joulunaikana! Vastakutsuminen on vain viivästynyt; kaikki toimii nykyään vähän viiveellä... you know! :)

    Yritän postata (olikohan oikea sana) tähän kuvan tuomastaan kukasta.

    VastaaPoista