Kässäläiset matkalla II ja III

Neiti Näpsä (Roopen sihteeri) Don Rosan taiteilemana

2. luku
Fantasia-laiva on lastattu…

Ajoimme autokannelle, joka oli täpötäynnä eri kokoisia ja näköisiä autoja. Juuri ja juuri saimme hyvin kohtuukokoiset automme parkkeerattua muiden jatkoksi. Mutta me… Miten ikinä onnistuisimme puikkelehtimaan pois autokannelta pitkin kapeita kulkukuja? Miten mahtua pikkiriikkisestä raosta, jonka toinen puoli on seinää ja toinen rekan kylkeä? Reginella mahtui, minä Hanhikki-ei niin laiha, menin kiemurtelemalla nippa nappa, Näpsä ja Melli sekä Vieno (nuo solakat) mallikkaasti. Nyt oli Klaaran ja Punaruusan vuoro. – Ei mahu! sanoi Punaruusa. – Kyllä läski kasaan menee! sanoi Klaara ja näytti mallia ja meni. Mutta kapea on kapea ja kun siitä yrittää Punaruusa ahtaanpaikankammoineen, niin ei onnistunut läpipääsy. Tuli hienoinen paniikkitunnelma, mutta tilanne ratkesi onnellisesti: miehistö riensi apuun, heidän opastuksellaan Punaruusa ja Klaara pääsivät toista reittiä ja hissillä suoraan info-kannelle.

Vapaita istumapaikkoja samassa paikassa seitsemälle ei löytynyt mistään. Väljää oli vain ulkokannella (oli elokuu) ja sinne me päädyimmekin. Laitoimme kaksi ulkopöytää yhteen lähelle sisälle johtavaa ovea, josta lämmintä sisäilmaa virtasi mukavasti. Katoimme pöytää yhteiset eväät: kahvia, kivennäisvettä, hanhenmaksamakkaraa, maustemakkaraa, tummaa leipää, juustoa, suolakeksejä, chipsejä, suklaata, pipareita, karkkia ym. Näin matka sujui syöden ja jutellen, oikein rattoisasti. Vuorotellen käytiin ostoksilla. Muutama tunti ja olisimme Tallinnassa.

PUNARUUSA =Roopen nuoruudenaikainen rakastettu.
3. luku
Hei, Viljandi, täältä me tullaan!

Ilta oli jo pitkällä ja Tallinnassa pimeää. Tankkasimme edullista polttoainetta (säästö se on pienikin säästö) ja ajomatka kohti Viljandia alkoi. Tie oli hyvä ja suora ja Klaaran kaasujalka painava. Melli yritti pysyä perässä omalla autollaan. Klaara vilkuili peiliin: - Mitä se nyt Melli hiljentää, enhän aja edes ylinopeutta. Kännykkäni pirahti soimaan: - Hiljentäkää nyt ihmeessä, muuten jäämme ihan jälkeen. Toisen perässä ajaminen on hankalaa ja näin pimeässä kaksin verroin sitä. Klaara nosti vauhtivarpaan kaasulta ja ajaa köröttelimme tasaista vauhtia. Ihailimme upeaa tähtitaivasta ja mystisen punertavaa kuun puolikasta. Pieniä otuksia vilahti aika ajoin. – Mitähän nuo ovat? kysyin Klaaralta. – Kettuja.

Klaara, vanha Viljandinkävijä, tiesi matkan varrelta lihapiirakkakioskin, joka oli auki 24 tuntia vuorokaudessa. Tuo kioski piirakoineen olisi välietappi ennen Viljandia. Mutta pettymys: kioski oli kyllä auki, mutta piirakat loppu. Juotavaa saimme.

Puolenyön jälkeen olimme perillä. Klaara muisti kadut ja tiet ja osasi suoraan isäntäväkemme kaupunkiasunnolle. Siellä he olivatkin jo vastassa ja lämpimästi toivottivat meidät tervetulleiksi. He olivat järjestäneet majoituksen siten, että osa meistä nukkuisi kaupungissa, osa siirtyisi isäntäväen maataloon kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkiin jäimme minä, Klaara Reginella ja Vieno. Punaruusa, Melli ja Näpsä ajoivat isäntäväen kanssa kartanoon (n. 10 km matka).

Nukuimme hyvin. Aamulla meidät herätti Klaaran herätyskello (Klaara tosin heräsi ennen sen soittoa). Aamupalaksi emäntä oli varanut herkkuja: leipää, voita, juustoa sekä kunnon silavaista possunlihaa. – Tätä odotinkin, hyvää läskiä! iloitsi Vieno. Emännän omasta kasvimaasta oli tomaatteja ja kakku oli leivottu omien kanojen munista.

Kartanossakin oli heräilty: sielä herätyksen suoritti arvokas kukko kiekumalla sekä lampaat määkimällä. – Mutta nekään eivät pärjänneet aikaisin heräämisessä Näpsälle, sanoi Melli.

Mitä sitten tapahtui? Tarina jatkuu…